sunnuntai 25. elokuuta 2019

Takaisin Caminolle

Pitkän retkeilykesän jälkeen iski taas kaipuu Caminolle. Se on kuin tauti, joka uusiutuu tämän tästä.
Vuosien varrella on tullut käveltyä Camino Francais kahdessa osassa, viimeiset 300 kilsaa Camino Nortesta ja peräti kolme kertaa Camino Portuguesia Portugalin Portosta Espanjan Santiago de Compostelaan.
Santiagoon asti olemme vuosien varrella kävelleet kaikkiaan viisi kertaa.


Viime syksynä vaelsimme Portosta Santiagoon Senda Litoralia ja Espiritual Variantea. Eli koko matkan mahdollisimman lähellä Atlantin valtamerta. Se oli yksi parhaista Caminoistamme huolimatta siitä, että retken aluksi lentoyhtiö hukkasi kaikki matkatavaramme ( yksityiskohdat löytyvät yläpalkin Camino Portuguesista ).


Jotain muutakin tapahtui viime syksyn vaelluksella: kun lopulta saavuimme Santiago de Compostelaan ei se enää tuntunut tärkeältä. Santiago oli muuttunut entistä ruuhkaisemmaksi ja kovaäänisemmäksi. Emme edes hakeneet sitä viimeistä leimaa pyhiinvaeltajan passeihimme, sillä sekin toimisto oli ylikansoitettu. Voisi jopa sanoa, että Santiago oli menettänyt sen ainutlaatuisen lumonsa, joka aikaisemmin oli meitä kiehtonut.


Tämän syksyn Camino ei enää oikeastaan ole Camino, sillä olemme entistä vähemmän pyhiinvaeltajia. Emme edes suunnittele Santiagoon kävelyä. Se ei enää ole tarpeen. Haluamme vain kulkea pohjoisessa Portugalissa ja Galiciassa kauniita reittejä meren äärellä, thats it!


Aiomme edelleen aloittaa vaelluksemme Portugalin Portosta. Tai oikeastaan Porton lentokentältä, sillä vaikka Porto onkin erittäin hieno kaupunki olemme olleet siellä jo kolmasti. Voimme siis hyvillä mielin jättää sen nyt väliin.


Tämänkertainen Caminomme on ehkä lasson muotoinen ympyräreitti, jonka pohjoisin kohta on Espanjan Vigo. Aikaa seikkailulle olemme varanneet kaks ja puoli viikkoa.
Koska paluulennon päivämäärä on tiedossa, suunnittelemme vaelluksemme niin että olemme oikeaan aikaan takaisin Porton lentokentän läheisyydessä. Siinä ovat kävelymme raamit.


Kun lentoyhtiö viime syksynä vapautti meidät kaikista matkatavaroistamme opimme kuinka keveillä kantamuksilla ja vähillä varusteilla voikaan selvitä liki 300 kilometrin vaelluksella. Tämä tieto on ohjenuorana kun nyt pakkailemme reppujamme.
Ennen kuljimme Caminoilla aina Meidlin varsin tukevissa vaelluskengissä. Nyt kun repun paino on minimoitu, uskaltaudumme matkaan astetta keveämmissä jalkineissa. Villaisista sukista emme silti luovu!
Kun viime syksynä kävelysauvamme olivat tiellä tietymättömillä huomasimme, että rannakkoreitin tasaisuudessa pärjäsi vallan hyvin ilman sauvoja. Samoin kotoa asti kuskatut vesipullot olivat poissa ja siksi tarpeettomia.
Myös makuupussimme ja retkipyyhkeemme jäävät nyt pois repuista koskapa emme, kiitos lentoyhtiön, käyttäneet niitä vuosi sitten.


Suunnitelmissa on siis osapuilleen 250 kilometriä kävelyä pohjoisessa Portugalissa ja ihanaisessa Galiciassa. Olemme oppineet, että näillä reissuilla kaikki on mahdollista ja kaikki on todennäköistä. Edessä on taas seikkailu!

Kirjoitan tarinat tämän syksyn Caminostamme tänne blogiin vasta kun olemme jälleen kotona. Sellainen rytmitys sopii minulle parhaiten.

Ja arvasit oikein: tällä kerralla otamme lentokoneeseen vain käsimatkatavaroita, mitään ei mene koneen ruumaan hukattavaksi.

tiistai 20. elokuuta 2019

Koli: Pirunkirkko ja Ennallistajan polku

Kolin Rantatie oli aavistuksen muistikuviani paremmassa ajokunnossa, kun suhautin sitä pitkin Kolilta Pirunkirkon P-paikalle.

Elokuun alkupuolen keli oli taas kohdillaan.

Ajatuksena oli piipahtaa Pirunkirkolla ja sitten kiertää nelisen kilometriä pitkä Ennallistajan polku.

Kävin täällä edellisen kerran noin viisi vuotta sitten. Sen jälkeen kapoinen polku autolta Pirunkirkolle oli muuttunut leveäksi hiekoitetuksi baanaksi.

Komea näköala Pieliselle kertoi, että olimme suht korkealla järvenpinnasta.


Jos oli kiemurainen polku muuttunut miltei valtatieksi, niin olivat myös muinaiset jyrkät ja kapeat puuportaat saaneet uuden muodon.

Tällainen teräsrakentaminen oli tietenkin kestävää ja nopeatakin, mutta hui kauhistus minkä näköistä!

Koirien ystävänä harmitti myös, sillä tuollaiselle ristikkoaskelmalle ei koira pysty astumaan.
Älä siis tule tänne turren kanssa.








Portaikon molemmin puolin komeat kalliomuodostelmat johdattivat kulkijan Pirunkirkon kivikkoiseen tunnelmaan.


Pirunkirkon sisäänkäynti oli vaatimaton ja oikeastaan liki huomaamaton. Vain yksi kallionkolo muiden joukossa.

Aukon takana on 33 metriä pitkä rakoluola, joka on korkeimmillaan seitsemänmetrinen.
Luolaan liittyy runsaasti legendoja. Itse piru istuu kuulemma sen nurkassa.

Taiteilija Eero Järnefelt seikkaili luolassa 1893 ja kirjoitti sen seinään hieman ontuvan ja tulkinnanvaraisen tekstin:
"yksi salaisuus yksi henki, yksi onni kumpaisenki, on kirkko tämä sen pyhyyttä muistelemma aina".




Laajempi kuvakulma kertoo, miten uudet teräsportaat tekivät selvää sisäänkäynnin salaperäisestä tunnelmasta.


Noinkohan oli tarkoitus alistaa ainutlaatuinen ympäristö teräsritilöiden puristukseen?






Pirunkirkko oli kaikesta huolimatta käymisen arvoinen.

Taskulamppu olisi ollut kiva luolan pimeydessä.





















Ennalistajan polulle pääsi osavasti samalta parkkipaikalta.

Tuo reitti kulkee ikäänkuin epämääräisen neliön eteläisen Kolin maastossa.

Ennallistajan polun tarkoituksena on esitellä luonnon ennallistamista normaalimmaksi ihmisen jäljiltä.
Eli metsän monimuotoisuuden palauttamista käytön ja kulutuksen jälkeen.




Heti Kolin Rantatiestä erottuaan polku lähti nousemaan varsin jyrkästi.





















Reitin varrella oli useita infotauluja, jotka olivat aikaa sitten nähneet parhaat päivänsä.

Moinen sopi jotenkin kierolla tavalla polun teemaan.



Muutamasta tasaisesta kohdasta huolimatta alkumatka oli hyvin nousuvoittoista.






Täälläkin oli pyritty hävittämään ihmisen kädenjälki, sillä portaat olivat just ja just kuljettavissa.

Muutaman vuoden kuluttua tämäkin mäki olisi tyystin ennallistettu.





Väylä kulki ylen rehvässä sekametsässä.

Kunnes nousi kuivempaan männikköön.






Kohta saavutin risteyksen, jossa Herajärven kierros kulki Jauholanvaaralta Ukko-Kolille.

Kulkusuunnasta riippuen tämä kohta on joko Herajärven kierroksen alku- tai loppupuolella.









Minä läksin kohti Jauholanvaaraa lähes ennallistettuja pitkoksia pitkin.









Jauholanvaaralta avautui hieno näköala Herajärvelle. Täällä myös huomasi, kuinka suositulla polulla kuljin sillä kallioilla oli paljon maiseman ihailijoita.
Mikäpä tuossa oli istuskellessa, kun päivän lämpötila lähenteli hellelukemia.






Vaaran kallioiden jälkeen reitti laskeutui mukavan maltillisesti hienoon metsään.
Mustikoita ei juuri maastosta löytynyt, mutta muutama puolukka sentään.





Seuraavasta risteyksestä lähdin Ylä-Murhin suuntaan.

Pitkälammen päässä kulkevat pitkokset olivat korjauksen alla.

Nyt vedenpinta oli niin alhaalla, ettei kastumisvaaraa ollut. Kosteampina aikoina kehnot pitkospuut tässäkohdin olisivat varsin harmilliset.


















Pitkälampi oli nimensä veroinen. Pitkä.

Ylä-Murhin perinnepiha-alue oli täynnä kivikasoja. Nuo murikat oli ammoin kerätty niityltä, eikä kasoihin ollut lupa koskea.
Pidin pihan nuotiopaikalla pienen tauon ja lepuutin kinttuja. Taisinpa haukata myös hieman evästä.


Ylä-Murhin jälkeen reitti alkoi laskeutumisen Ala-Murhille.
Mukavasti polveileva polku kulki halki rehevän lehdon.



Ala-Murhin tila oli rakennettu 1940-luvulla ja se autioitui jo 60-luvulla.

Hieman piha-alueen ulkopuolelta löysin aikaa sitten hylätyn matalan rakennuksen, jonka sisällä oli makuulavereita kuin autiotuvassa ikään. Mikä mahtoi olla sen tarina?



Ja niin saavutin Kolin Rantatien. Loppumatkan kävelin tätä kiemuraista soratietä takaisin Pirunkirkon P-paikalle.
Onneksi tiellä ei juuri ollut liikennettä, joten sain rauhassa nauttia kapean soratien tunnelmasta.


Ennallistajan polku oli kyllä kävelyn arvoinen, sillä se kulki niin monenlaisessa maastossa ja maisemat vaihtelivat kivasti.
Jauholanvaara oli tietenkin retken mansikka, mutta myös Ylä- ja Ala-Murhin pihapiireissä oli mukava vierailla.



torstai 15. elokuuta 2019

Koli: Kasken kierros



Edellispäivän Mäkrän kierroksen jälkeen päätin tutustua Kolilla harvemmin kuljettuun reittiin.

Niinpä lähdin Kolin satamasta nousemaan viisikilometriselle Kasken kierrokselle.

Tässä kolkassa Kolia en ollutkaan koskaan kävellyt, joten en tiennyt maastosta muuta kuin että alussa saisin kivuta  piiiitkän ylämäen.


Kartan vihreä rinki kutsui. Kiertäisin sen vastapäivään.





Heti alkumatkasta polun varressa oli muistolaatta täällä aikaisemmin sijainneesta ravintola  Alamajasta.

Se rakennettiin myöhemmin uudelleen satamaan aivan Pielisen rantaan.


















Edesmenneestä Alamajasta oli jäljellä vain maakellarin kivinen raunio.



Ensimmäinen kilometri Mattilan tilalle oli vaihtelevaa ylämäkeä.
Välillä loivempaa ja sitten taas jyrkempää.




Alkumatkan lehto loppui ja sekametsä ja mahtavat kuusikot reunustivat nousua.





Aika pian saavutin reitin maataloista ensimmäisen.
Mattilan tilan pihapiiri oli kiehtova yhdistelmä vanhaa, uutta ja kukkaiskansan unelmia. Valitettavasti Mandala Cafe oli vielä kiinni. Se aukeaisi vasta tunnin kuluttua.
Niinpä jatkoin matkaa opasteiden vihreitä täpliä seuraten kohti Ollilaa. Sinne kuljettiin pitkin hiekkatietä.







Ollilan tilan tunnelma oli melkein kuin Seurasaaresta. Vanhaa oli säilytetty ja uutta rakenneltu vanhoilla konsteilla.




Ollilasta Turulaan kuljin laitumen laitaa. Kun pysähdyin kuvaamaan kaunista karjaa, olettivat otukset varmaankin saavansa aidan yli herkkuja. Koko porukka kiirehti luokseni. Selitin heille olevani pelkkä kaupunkilaistollo, joka ei ymmärrä elikoista mitään. Vastaukseksi sain moniäänisen arvostelevan ammumisen. Vasikatkin osallistuivat moittimiseeni. Oma syyni, kun en osannut käyttäytyä oikein.

Turulan torpan pihapiirissä oli telttailualue ja nuotiopiiri.




Turulan jälkeen reitti vei rehevään metsään.

Sitten seurasi hetken hämmennys, sillä opastolpan kaikki vihreät läikät osoittivat tulosuuntaani. Olinkohan helposta reitistä huumaantuneena sittenkin jossain kohdin poikennut oikealta polulta?
Ja kun kerran kuljin rengasreittiä, niin miten se voi kulkea vain yhteen suuntaan?

Jatkoin Ukko-Kolia kohti ja seuraavasta risteyksestä satamaan päin.
Kotvasen tovin kuluttua vihreät opasläikät palasivat tolppiin.





Nyt reitti kulki mukavasti alamäkeen ja halki vanhan metsän.

Kaiken, minkä alussa jouduin kiipeämään saisin nyt lasketella rennosti myötämäkeen.



Ihan liian nopeasti alkoi Pielinen pilkottaa polun päässä ja tulin kierroksen alkupisteeseen Kolin satamaan.



Kasken kierros oli mukava pikku reitti. En tiedä, opinko varsinaisesti kaskeamisesta mitään, mutta vanhan metsän halki kulkeminen on aina hienoa.


Satamaan oli just seilannut autolautta Pielinen Lieksasta.
Seurasin hetken sen toimia sataman penkiltä.





Lopuksi söin veden äärellä ravintola Alamajassa reippaasti ylihintaisen lounaan.