keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Pyhä-Nattanen ja Naliojan laavu



Juhannusviikon aamu Saariselällä alkoi porojen mussutuksella vuokramökin pihalla.
Hauskoja heppuja, kunhan  pysyisivät poissa autoteiltä.

Päivän retkikohde oli hieman Saariselältä etelään, eli Sompion Pyhä-Nattanen.
Ajatuksena oli kulkea rengasreitti vastapäivään Pyhä-Nattasen huipun ja Naliojan laavun kautta.





Vuotsosta käännyimme Sompiontielle, jonka varresta huipulle oli pari kilometriä.
Tien laidassa oli parkkitilaa muutamalle autolle.
Ehdimme paikalle ensimmäisinä, mutta tyhjä tila täyttyi nopeasti.

Taivas oli jälleen liki pilvetön, eli tulossa oli komea retkeilypäivä.








Tunturille nousu alkoi maltillisesti ja mukavasti pitkoksia pitkin. Niitä riitti hyvän matkaa, kunnes alkoi varsinainen kivikoissa kiipeäminen.
Reitti oli merkitty vanhoilla puupölkyillä, eikä eksymisen mahdollisuutta oikeastaan ollut.



Mitä korkeammalle polku nousi, sitä matalammaksi rinteen kasvillisuus kävi.
Samalla kivikko jalkain alla muuttui massiivisemmaksi.




Pyhä-Nattasen kuuluisat toorit ovat muodostuneet Nattasten punaisesta graniitista, joka on syntynyt magmasta kovassa paineessa kilometrien syvyydessä maan sisuksissa.
Se onkin paljon lujempaa kiviainesta, kuin ympäröivien tunturien huiput.

Toorit uhmasivat jopa jääkautta, eivätkä sortuneet jään puristuksessa.

Pyhä-Nattanen kohoaa 508 mpy.


Alempana rinteessä tulosuuntaan katsottuna näkyi myös pienempiä toorimuodostelmia.

Pyhä-Nattasen huipulla on vanha palovartijan tupa, jossa edelleen voi hätätapauksissa yöpyä.
Saattaa olla, että siellä on yövytty myös ilman varsinaista hätää.



Huipun houkutteleva kivirinki ei ole sallittu nuotiopaikka, vaikka siihenkin tarkoitukseen sitä lienee käytetty. Nyt oli niin tyyni keli, ettei ringin tarjoamaa tuulensuojaa tarvittu.

Kaukana etelässä siintävät Porttipahdan ja Lokan tekoaltaat. Sekä Sompionjärvi.



Soukkalammen takana kohosivat ne toiset Nattaset, eli Terävä-Nattanen ja Suku-Nattanen. Terävä-Nattaselle kulki myös vaelluspolku, mutta siellä vierailu jäisi toiseen kertaan.



Onnellisena hymyili ihminen, jonka haave päästä Pyhä-Nattasen upeisiin maisemiin oli toteutunut. Pyhä-liite sopii niin hyvin tämän tunturin tunnelmaan. Ei ole mitkään ihme, että myös muinaiset pohjolan jumalat viihtyivät näillä nurkilla.


Toisen maailmansodan aikana saksalaiset käyttivät tooreja tähystyksiin. Jäänteitä tuolta synkältä ajalta oli vielä näkyvissä.
Toki tätä huippua on käytetty myös rauhanajan tähystyksiin ja maanmittauksiin.


Aikamme tooreilla seikkailtuamme kävelimme pienen pätkän ylöstuloreittiä takaisinpäin. Sen varrella oli opaste Naliojan laavulle.


Kivikkoisessa rinteessä laavulle johtava polku ei oikeastaan ollut näkyvissä. Täytyi vain suunnistaa merkkitolpalta toiselle ja toivoa, että jossain vaiheessa vaikeakulkuinen kivikko loppuisi.

No, ei se loppunut.
Onnekasta oli, että suurin osa kivijärkäleistä oli niin isoja etteivät ne heiluneet askelten alla. Pienemmät eivät aina olleet niin vakaasti paikoillaan.


Tämä oli tällainen tasapainorata, jossa täytyi kulkea kieli keskellä suuta. Alaspäin hyppiminen eri suuntiin sojottavien lohkareiden keskellä ei ollut ihan helppoa. Sateella ja märillä kivillä taitotemppuilu olisi voinut olla peräti vaarallista.

Kivikkoa jatkui ja jatkui. Tai ainakin siltä se tuntui. Satunnaisesti lohkareiden lomassa oli parin askeleen verran tasaista polkua. Mutta sitten taas pääsi pomppimaan järkäleille.

Läheltä piti tilanteista huolimatta selvisimme onnekkaasti ja ehjin nahoin ihan alas asti.



Olipa helpotus astella taas liki tasaisella metsäpolulla. Pienet lätäköt eivät tuntuneet missään ja pusikoista syöksyneitä hyttysiä tervehdittiin käden heilautuksella.
Ainakin aluksi. Ja sitten kaivettiin repuista Offia.


Naliojan laavulle oli ilo istahtaa ja keittää kahvit ja kaakaot.
Kintut saivat ansaitsemansa lepohetken.

Laavulla tapasimme pari hauskaa retkiseuruetta, jotka olivat kiertämässä samaa lenkkiä, mutta toiseen suuntaan.

He kaikki olivat ottaneet selvää siitä, että heidän kiertosuuntansa oli se helpompi.
No niinpä!

Vaan olisiko kivikossa ylöspäin kipuaminen helpompaa, kuin alaspäin pomppiminen?





Kun kevyt eväs oli nautittu jatkoimme aurinkoista metsäpolkua Sompiontien suuntaan.

Parikilometrinen tasainen reitti kulki aika kostealla seudulla. Hyttysiä riitti.



Viimeiseksi rupeamaksi jäi runsaan kilometrin taivallus Sompiontiellä P-paikalle.

Lievästä ylämäestä huolimatta kulku oli tosi kevyttä.
Kaikkiaan kierros oli osapuilleen seitsemän kilometriä.











Koska komea päivä ei ollut vielä kovin pitkällä päätimme käydä Kiilopäällä lounastamassa.
Ehkä kävelisimme samalla reissulla Kiilopään Kiirunapolunkin.

Siitä lisää seuraavaksi.