Viivyttelevän kevään keskelle osui yksi aurinkoinen päivä myös tänne etelään. Se oli hyvä syy lähteä Tammelan Torronsuolle. Sinne ajaa Hämeenlinnasta osapuilleen tunnissa.
Auton jätimme Kiljamon melkein tyhjälle parkkipaikalle. Kiersimme punaisen reitin vastapäivään.
Parkkipaikka oli liukkaan jään peitossa, mutta onneksi meillä molemmilla oli nastat alla. Pääsimme pitkospuille heti infotaulun takaa.
Edellisenä yönä oli satanut lunta ja se peitti puupolun kevyesti.
Ilman lämpötila oli juuri nousemassa pakkaslukemilta suojan puolelle. Aurinko lämmitti kuten maaliskuun puolenvälin jälkeen kuuluukin. Oli kevättä ilmassa.
Paikoitellen aurinko oli jo ehtinyt sulattaa lumen pitkospuilta mutta aika monessa kohdassa ne olivat vielä paksun lumipeitteen alla. Nuo olivatkin hankalia kohtia sillä kenkien nastat pitivät kyllä jäästä kiinni mutta samalla jää liukui puun pintaa pitkin. Onnekkaasti pysyimme kutakuinkin pystyssä
Oli ilo kävellä hyväkuntoista väylää keskellä kaunista metsää.
Päivän valo koristi maastoa ja kevensi askelta.
Muutaman kaarroksen jälkeen tulimme Somerontien varrella sijaitsevalle Pehkun parkkipaikalle. Tämä on varsin uusi ja tilava pysäköintipaikka Torronsuon ruuhkaisempia päiviä varten.
Parkkipaikan laidalla ilmeisen väliaikainen opastin opasti. Kilometri takana, useampi edessä.
Välillä kuljimme lumisia pitkospuita, välillä metsäpolkua. Auringon valo loisti somasti oksien lomasta.
Nastat kenkien pohjissa olivat oikea valinta tähän maastoon. Ilman niitä olisi kävelystä tullut luistelua.
Vaan pian metsä loppui ja pääsimme avaralle suolle. Valon määrä melkein sokaisi meidät hämärän kulkijat. Samalla ilman lämpötila tuntui nousevan usealla asteella.
Edessä oli mukavan pitkästi pitkospuita.
Suon jälkeen tulimme soratielle. Kävelimme tästä ihan pienen pätkän vasemmalle ja sukelsimme sitten takaisin metsään seuraten puiden keltaisia lätkiä.
Pian sivusimme kivimuuria joka oli paikoin lumen peitossa, paikoin keväisissä tunnelmissa.
Lumisen ylämäen huipulla treffasimme legendaarisen "Waro huima lasku"- kyltin. Nyt se oli vielä hetken lumen peitossa, mutta aivan pian kevätauringon sulattama.
Idänpään kallion nuotiopaikalla pidimme pidemmän tauon. Tämä on yksityisen maanomistajan ylläpitämä taukopaikka. Kiitämme siitä.
Nuotiopuita ei löytynyt, vaan onneksi repussa oli paitsi sytytyspuita, myös kahmalo isompia klapeja.
Saimme makkaramme paistettua, kuumaa juotavaa keitettyä ja suklaaherkut syötyä.
Mainittakoon että nuotiopaikan vieressä kiireinen hömötiainen kävi keräämässä puista jäkälää. Olisikohan jo pesää rakentamassa?
Evästelyn ja istuskelun jälkeen oli aika kiivetä Idänpään kallion lintutorniin.
Torronsuo avautui edessämme lumisena ja autiona. Olimme toiveikkaasti odottaneet kuulevamme edes yhden joutsen- tai kurkiparven tööttäilyä, mutta maisema pysyi hiljaisena.
Ehkä nuo isot linnut olivat lukeneet sääennusteen ja siirtäneet muuttoaan viikolla... tai kahdella.
Tornista laskeuduttuamme jatkoimme retkeämme soratielle. Ensin ohitimme huussin ja sitten tulimme hieman järeämmistä puista kasatulle rakennukselle.
Hieno ilves oli veistetty oviaukon yläpuolelle.
Soratien opasteelta lähdimme kohti louhosta. Eipä ollut tiellä autoliikennettä.
Matkan varrella ohitimme suosikkipostilaatikkoni, jonka olen kuvannut jo useampana vuonna. Vielä se piti pintansa vaikka numerot alkoivat jo hapertua.
Pian puikahdimme takaisin metsäpoluille. Torronsuon opastuksessa ei ollut moittimista.
Varjoisissa kohdissa polku oli jäinen, mutta paljon oli paljastakin maata.
Pienen suo-osuuden ylitimme uusia pitkospuita pitkin.
Poikkeuksellisesti emme pitäneet louhoksella minkään sortin taukoa. Jos tänne olisi osunut aurinko olisimme saattaneet istahtaa hetkeksi.
Jatkoimme taivalta kuusimetsän keskellä puupolkua pitkin.
Ojan pinta oli jäässä, mutta jään alla vesi virtasi vilkkaasti alamäkeen.
Paikoin polullakin oli vettä ja jäätä.
Kauniisti valaistun metsän jälkeen palasimme Torronsuon äärelle. Jäljellä oli vajaa kolme kilometriä ja koko matka pitkospuilla.
Täällä suon avarammalla ja aurinkoisemmalla puolen puupolku oli miltei kokonaan ilman lumipeitettä.
Vanhojen pitkospuiden jäänteet odottivat edelleen noutajaansa... vai onko tarkoitus jättää ne tuohon lahoamaan?
Pidimme penkillä pienen kinttujen lepuutuksen. Suon yli kävi tuuli, mutta aurinko taittoi sen melkein lämpöiseksi.
Torronsuo on myös hiihtoväen suosiossa. Hienoista laduista ei ollut enää paljoa jäljellä.
Metsässä puiden yläpuolelle kohosi Kiljamon lintutorni. Kunhan puihin tulee lehtiä ei sitä enää näy.
Risteyksessä lähdimme vasemmalle eli pysyttelimme retken loppuun asti suolla. Suoraan jatkamalla olisimme kulkeneet metsän halki Kiljamon lintutornille ja nuotiopiirille.
Hetken kävelimme suon uusinta esteetöntä reittiä. Tämä alkaa Kiljamon nuotiopiirin luota ja päättyy näköalatasanteelle. Näin suon maisemista pääsee nauttimaan myös pyörätuolilla, rollaattorilla tai vaikkapa lastenvaunujen kanssa.
Vielä oli edessä muutama mutka kapeampaa väylää.
Torronsuon vanhempi esteetön reitti alkaa parkkipaikan infotaululta ja päättyy sekin näköalatasanteeseen. Kuljimme siis retken viimeiset metrit leveää baanaa.
Kävelimme päivän aikana noin kymmenen kilometriä huimaavaan kauniissa auringonpaisteessa. Suo oli yllättävän hiljainen. Muuttolintuja ei valitettavasti näkynyt... tai edes kuulunut.
Torronsuo on hyvin suosittu retkeilyalue, mutta koska olimme liikkeellä arkipäivänä saimme nauttia siitä lähes kaksistaan.
