Komea portti johdatti Kiilopään juurella kulkijan Urho Kekkosen kansallispuistoon.
Kyllä tuosta kelpasi astella.
Ensin tosin lusikoimme herkullisen keittolounaan Suomen Ladun Kiilopään keskuksessa.
Koska olimme jo aikaisemmin päivällä kiertäneet Pyhä-Nattasen lenkin, valitsimme nyt reittitarjonnasta sopuisan Kiirunapolun (6 km).
Se on kartassa tuo pinkki.
Kiertäisimme polun vastapäivään, eli aloittaisimme retken nousemalla Kiilopään huipulle.
Kiilopään ansiokkaat infotaulut ovat taiteilija Seppo Leinosen piirtämiä.
Arvokkaiden tietojen lisäksi niistä sai hyvät naurut.
Kiilopäälle kipuaminen alkoi puisella polulla.
Se auttoi kosteiden kohtien ylitse.
Nousu jatkui välillä jyrkemmin, välillä armollisemmin.
Kaikkiaan huipulle oli matkaa vajaa kaksi kilsaa.
Tämä osuus Kiirunapolusta on varmasti alueen suosituin, mutta me saimme taivaltaa melkein omissa oloissamme.
Ahaa! Tänne ne bonukset siis päätyivät.
Taaksepäin katsomalla näki, kuinka paljon oli jo tullut kivuttua. Kaukana alhaalla häämöttivät lähtöpaikka ja Kiilopäälle johtava tie. Muutoin ei katseelle juuri ollut esteitä.
Kun nousu tunturille kävi liian hikiseksi, kannatti perehtyä oikein ajan kanssa paikallisiin kaunokaisiin kurjenkanervaan ja sielikköön. Ne kasvoivat hyvin matalina, joten kuvaaja joutui käyttämään paljon aikaa niiden tiirailuun.
Kiilopään huipulta (546 mpy) avautui uskomattoman hieno maisema.
Tämä näkymä lienee pysynyt samanlaisena monta miesmuistia. Eli aina.
Sinertävään kaukaisuuteen tuijotellessaan alkoi tuntea outoa kaipuuta... pahenevaa lapinkuumetta?
Huiputuksen ja huilailun jälkeen alkoi laskeutuminen. Eipä ollut hassumman näköinen tuokaan polku. Opastolppia oli niin tiheään, että varmaan hernerokkasumussakin olisi pysynyt oikealla väylällä.
Tolpat muuten eivät olleet metallia, vaan jostain muoviseoksesta tehtyjä. Olisivatko samasta kierrätysmuovista, josta on väsätty kokeellisia pitkospuita?
Tunturin pienistä sievistä kertova taulu oli just oikealla paikalla.
Polun varrelta löytyi muutamia minikokoisia, kauniita ja sinnikkäitä kasveja.
Niitä ei ollut aina helppo huomata, joten yhdenkin hoksaaminen oli iso ilo.
Alempana rinteessä Kiirunapolku ristesi Luulammin ja Ahopään polkujen kanssa.
Opasteet olivat kohdillaan ja tunturin herkkyydestä kertoi vielä fillaroinnin kieltävä taulu.
Toivottavasti kieltoa noudatetaan.
Kiilopään huippu oli jo jäänyt kauas taaksemme.
Poroaidan kohdalla reitti teki jyrkän mutkan ja seurasimme aitaa hyvän matkaa. Kuljimme edelleen kevyesti loivaan alamäkeen.
Infotaulujen piirrosjälki ja mutkaton suhtautuminen tunturin eläimiin avarsi ajattelutapaa.
Kun reitti erosi poroaidasta maasto tasaantui.
Alamäki oli loppunut ja nyt tultiin kosteammille seuduille.
Hieman ikääntyneet pitkospuut kiemurtelivat yli purosten ja halki hyvin märän suon. Ne olivat vielä kuljettavissa, mutta ehkä piankin remontin alla.
Jossain vaiheessa Poropolku yhtyi kulkemaamme Kiirunapolkuun. Poropolku oli hieman lyhyempi, eikä noussut kovin korkealle tunturiin. Se oli oiva esimerkki siitä, miten Kiilopäällä on onnistuttu viitoittamaan luontoon useita erilaisia reittejä. Melkein jokaiselle jotakin.
Sellaisena se jatkui aivan loppuun asti, eli retken alkupisteeseen Suomen Ladun Kiilopään keskukselle.
Siellä oli myös kuvan matkailumainos. Olisko tuo -50 vai -60-luvulta?
Vai hieman vanhempikin?
Kiirunapolku oli oikein mukava käveltävä. Kiilopään maisemat olivat upeita ja vaeltaja pääsi askel askeleelta tutustumaan lapin tunturiluontoon.
Seuraavaksi Rumakurulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti