Patvinsuo : Lahnalammilta Terettiin ( ja takaisin )

 

Koli-viikkomme aikana päätimme piipahtaa myös Patvinsuolla. Sinne ajaa Kolilta runsaassa tunnissa.

Jätimme auton Lahnalammin parkkipaikalle. Sieltä oli noin kilometrin kävely varsinaisen reitin alkuun.

Oli mukava päästä pitkästä aikaa oikeille pitkospuureiteille jotka eivät loppuisi muutaman askeleen jälkeen. Sää suosi meitä kävelijöitä ja hyttysiäkin oli vain nimeksi.

Suo oli täynnä viehkoja suokukkia. Ja aivan pitkosten vierestä luikerteli kyy kauemmaksi.

Ensimmäisen pitkososuuden jälkeen reitti kiemurteli hetken metsässä. 

Ja sitten palattiin takaisin suon äärelle.

Ohitimme Nälämäjoen taukopaikan ja jatkoimme kohti Olkkosta.

Metsäosuuden jälkeen edessä oli taas pitkä pätkä pitkospuita.

Suopursujen tuoksu huumasi melkein tyynessä ja lämpimässä säässä.

Tupasvilla ei juurikaan tuoksu mutta on muuten hauska pörröpää.

Tällä suon ylityksellä ehti ihailla myös suon kauniita värejä.

Olkkosen jälkeen kuljimme taas hetken metsässä ja myös hienon naavapuuston läpi.

Pisimmällä pitkospuuosuudella maisema oli entistä avarampaa ja suokukat miltei peittivät puupolun.

Pitkospuiden risteyksestä oli enää muutama askel Terettiin. Tuo Kurkilahti puolestaan sijaitsee Suomujärven tuntumassa.

Täällä olikin käynnissä pitkosten uusiminen. Hieno homma. Uudet lankut oli aseteltu sievästi vanhojen viereen eivätkä ne haitanneet kulkua. Ja ne vanhatkin olivat vielä suht hyvässä kunnossa.

Ohitimme Teretin näkötornin. Kiipeäisimme sinne myöhemmin.

Laavulla pääsimme valmiille tulille makkaroitamme paistelemaan.

Oli kyllä hyvä lepuuttaa kinttuja syödäkin jotain. Olimme retken puolivälissä ja kääntöpaikassa. Takana oli noin 10 kilometriä taivallusta.

Makkaroiden jälkeen palasimme tornin juurelle.

Teretin näkötorni ei ole kovin korkea mutta se on etenkin lintuharrastajien suosiossa. Maisemaa riitti kyllä joka suuntaan.

Tornista laskeuduttuamme lähdimme paluumatkalle kohti Lahnalammia. Ei yhtään haitannut vaikka kävelimme samaa reittiä vastakkaiseen suuntaan. Maisemat olivat edelleen kohdillaan.

Vastaan kävellyt pariskunta kertoi nähneensä polun laidalla karhun kynsimän puun. Mutta vaikka kuinka tuijottelimme puita emme huomanneet moista. Patvinsuolla kyllä liikkuu karhuja mutta harvoin niitä näkee.

Pidimme vielä yhden evästauon kuumien juomien ja eväsleipien parissa. Kun ei ollut kiire minnekään saattoi istahtaa pidemmäksikin aikaa.

Kohta olimme taas puupolulla ja nyt seurassamme oli myös päivää paistatellut kyy. Sitä ei tuntunut haittaavan reitillä kopistelevat ihmiset. Mahtoiko olla ruokaa sulattelemassa.

Pakko myöntää että tuon kaverin jälkeen tuli tuijoteltua entistä tarkemmin mihin astuu.

Nälämäjoen taukopaikalla istahdimme vielä hetkeksi kokoamaan voimia viimeistä etappia varten.

Välillä tuntui siltä että koko tämä mahtava suo oli yhtä kukkaketoa.

Viimeinen kilometri käveltiin hiekkatietä parkkipaikalle.

Päivän retken pituus oli noin 20 kilometriä. Loppumatkasta alkoi askel jo painaa vaikka melkein koko ajan kuljettiin tasaisella, joko pitkospuilla tai metsäpoluilla. Patvinsuon maisemat ja kesäisen suon tuoksu helpottivat kummasti kulkemista.

Tämä oli hyvin käytetty päivä.

Autiovaaran Kuusipolku, Patvinsuon kyljessä

Aavistuksen sivussa Patvinsuon tutuista reiteistä on Autiovaaran luontopolku, Kuusipoluksi kutsuttu.

Tästä metsästä lähti toista sataa vuotta sitten alueen ensimmäinen metsänvartija Suomun metsänvartijantilalle. Sen jälkeen alettiin tätä seutua kutsua Autiovaaraksi.

Parkkipaikka on Uimaharjuntien varressa, etelästä tultaessa noin kilsa ennen Suomun risteystä.

Kuusipolku on vain kolmekilometrinen, joten ei ole mitään syytä olla kävelemättä sitä.

Kierretään reitti opasteiden mukaisesti vastapäivään.

Tällä kävelyllä ei ole taukopaikkoja, ei penkin penkkiä.

Eip anneta sen häiritä.

Osa poluista on pitkoksina, mikä onkin hyvä, sillä vallankin nyt syksyllä maasto on kohtalaisen kosteaa.

Muutoin polku kulkee maaston mukaisesti, ei kovin leveänä. Se kiertelee sammalikkoja, kivikkoja ja kaatuneiden puiden juurakkoja.

Täällä ovat puut saaneet olla omissa oloissaan kotvasen tovin.

Vaikka on jo syksy, kasvun rahinan kuulee joka suunnalta.

Tämä on Pohjois-Karjalainen sademetsä, täynnä elämää.



























Luontopolun varrella on informatiivisia tauluja, jotka kertovat paitsi luonnosta, myös alueen historiasta.

Tämä on kivaa vaihtelua Patvinsuon muille reiteille, sillä täällä on edes pikkasen korkeuseroja.


Syksy tuoksuu, sienet kasvavat ja jotenkin on sellainen tunne, että paikalliset asukkaat tarkkailevat kulkuamme.

Pirteä parvi myssypäisiä tirpakoita (ei virallinen nimi).

Kaikkialla, missä on mahdollista kasvaa, on elämää.

Yhden lahoaminen antaa toiselle tilaisuuden kukoistamiseen.

Tai ainakin kasvamiseen.

Tämä metsä on kaikensorttisten sienien, pahkojen, levien, sammalten ja jäkälien paratiisi.

Ja varmaan aika moni itikkakin tykkää seudusta.

Just nyt se on hirvikärpästen suosiossa.

Toisaalta maasto on nimensä mukaisesti vanhaa kuusikkoa, mutta toisaalta taas saniaiset ja sen sellaiset kasvavat ihan simona.

Jotkut alueen puista ovat hyvin vanhoja.
Vuosirenkaiden laskeminen vaan ei ole kovinkaan helppoa.

Autiovaaralla on runsas eläimistö.
Hirvien, oravien ja pupujen lisäksi karhu on vakiasukas ja susiakin täällä on nähty.



Puhumattakaan kaikista pienemmistä otuksista.





Eikö muuten polku houkutakin metsän uumeniin...

Ihan hyvin tuolla pusikossa voi olla karhu leikkimässä näkymätöntä.

Se istuu siellä odottamassa, että ihmiset häipyvät häiritsemästä sen metsää.













Pahkaliikkeen joukkovoimaa.

Power to the forest!

Tai siis: power to the pahka!

Polku on hyvin raivattu kaatuneista puista, mutta aina joku runko rysähtää polun poikki just kun homma on hoidettu.

Tämä puu joutui varmaan Rauli-myrskyn hampaisiin.

Vasta kun laitoin tämän kuvan paikalleen, huomasin, että viehkoja sieniähän kasvaa ihan koko rungon mitalta.

Aika upee!

On siinä ryske käynyt, kun nämäkin puut ovat antaneet periksi myrskylle ja myllerrykselle.



Onneksi reittiä on raivattu osavasti sen verran, että kulku onnistuu.



























Usein on niin, että kun yksi löytää hyvän paikan, niin kohta koko suku on kuokkimassa.

Vaan onhan se mukavaa, kun on kivoja naapureita.

Autiovaara on todella kiehtova paikka, yksi kauneimmista näkemistäni suomalaismetsistä.

Tänne olisi hieno päästä keväällä, kun tirppalinnut kailottavat pusikoissa.



Seuraavaksi palataan vielä hetkeksi Ruunaan...