Päiviön polkua Sammuntuvalle

 

Leville luvattiin sateista elokuunpäivää joten päätimme tehdä vain lyhyehkön kävelyn Levitunturin alarinteillä. 

Aloitimme retken kartan vasemmasta reunasta golfkentän parkkipaikalta. Kulkisimme vihreää väylää oikean reunan Sammuntuvalle. Ja sitten takaisin. 

Osan matkasta ( tuon purppuraisen osuuden ) kävelisimme kuuluisan suursamaani Päiviön polkua.

Päivän taipaleesta ei tullut ihan niin selkeää kuin kartta antaisi ymmärtää. 

Sports Trackerin viiva ainakin teki löysän banaanikahdeksikon.

Opastettu kävelyreitti lähti golfkentän nurkalta. Kentällä oli yllättävän paljon palloilijoita ottaen huomioon tihkusateen.

Tämä olikin oikein mukavaa kävelymaastoa. Sadekin piti välillä pieniä taukoja.

Levin kävelyviitoissa oli tietynlaista swingiä... vain musiikki puuttui.

Kaikista opasteista ja kartasta huolimatta kävelimme jossain polkujen risteyksessä harhaan ja päädyimme aivan liian aikaisin asfaltille. Vaan eipä tuo hirveesti haitannut sillä ihan pian löysimme Päiviön polun alun.

Suursamaani Päiviö, Kittilän noita ja parantaja, lienee ollut oikea historiallinen henkilö joka kuoli vuonna 1670. Häneen on liitetty monia kansantaruja ja sankaritekoja. Ihan periaatteesta me uskomme että ne kaikki ovat totta.

Päiviön polun infotauluissa oli Seppo Leinosen oivaltavia piirroksia.

Runsaan kilometrin mittainen Päiviön polku kulki osin helpossa maastossa, osin kivikossa.

Päiviön kerrotaan käyneen myös Tukholmassa parantamassa kuninkaan tyttären majavahajusteella. Varhaista shokkiterapiaa. Menomatkalla Päiviö myöhästyi laivasta mutta nopeasti hän taikoi itsensä joutseneksi ja sai laivan lentäen kiinni.

Päiviönrinne oli kartassamme nimeltään Kellostapuli. Muutaman sadan metrin koukkasulla pääsimme näkemään tuon kallioisen kukkulan maisemat.

Suursamaani Päiviön kerrotaan säynävän suoleen piiloutuneena käyneen tuhoamassa patoja, jotka estivät lohen nousun Kittilään.

Päiviönrinteeltä eli Kellostapulista avautui hieno näkymä Ounasjoelle. Ja kauas horisonttiin.

Tähän päättyi suursamaani Päiviön polku. Jatkoimme matkaa kohti Sammuntupaa ja siellä täällä saimme vielä nauttia Seppo Leinosen piirroksista. 

Sammuntupa on porotila joka talvisin tarjoaa rekiajeluja ja sensellaista. Näin elokuussa porot olivat omilla teillään tunturissa. Tilan pihapiirissä oli silti monenmoista nähtävää.

Sammuntupa oli pikkiriikkinen kahvila. Sisällä oli pari pirttipöytää ja paljon katseltavaa.

Söimme kampanisut ja ihailimme tuvan koristuksia.

Kävipä tuuri kun osuimme näin hienoon taukopaikkaan.

Erikoisen elähdyttävän kahvittelun jälkeen lähdimme paluumatkalle. Vaihtelun vuoksi valitsimme nyt alempana rinteessä kulkevan reitin joka lienee oikeasti latupohjaa mutta nyt lumettomana aikana pyöräilijöiden käytössä.

Toki maastoon oli linjattu ihan omiakin reittejä fillareita varten.

Maastossa kiemurteli muutamia houkuttelevia väyliä joista valitsimme oikeaan suuntaan menevän. 

Kuljimme nyt eri reittiä kuin menomatkalla ja niin osuimme myös vihannan viidakon kätkemille tosi liukkaille pitkoksille. Täällä ei ollut tietoakaan karusta tunturiluonnosta.

Pitkospuiden ja muutamien polunpätkien jälkeen olimme taas takaisin golfkentän nurkilla. Tästä oli enää lyhyt matka golfravintola Draiviin lounastamaan.

Sateesta huolimatta saimme kävellä mielenkiintoisen lenkin Levitunturin alarinteillä. Suursamaani Päiviö johdatti meidät Sammuntuvan suojiin.

Kuljimme noin kymmenen kilometriä eli ei mennyt tämäkään päivä ihan hukkaan.

Kätkätunturin Rykimäpolku

 

Elokuun puoliväli vei meidät pohjoiseen Levitunturille. Tämä olikin meille tuntematonta seutua. 

Laskettelurinteiden juovittaman Levitunturin vieressä kohoaa liki luonnontilainen Kätkätunturi. Sen huiputtamista halajaville olivat linjanneet 13-kilometrisen Rykimäpolun. 

Mekin läksimme Rykimäpolkua kulkemaan, mutta aloitimme sen hieman eripaikasta kuin kartta kehoittaa. Sports Tracker kertoo reittimme, jonka kiersimme myötäpäivään.

Löysimme autolle sopuisan paikan läheltä Immeljärveä. Hetken kuljimme sen mielenkiintoista rantaa, kunnes päädyimme metsään opastaulun juurelle.

Lienee syytä kertoa ettei opasteen Kätkänlaavu suinkaan sijaitse tunturin huipulla, vaan sen eteläisellä rinteellä. Sinne emme olleet menossa. Me halusimme Kätkän huipulle.

Kävelimme tolpalta oikealle kunnes äkkäsimme ylöspäin kurkottavan oikopolun.

Kapoinen ja kiemurteleva oikopolku vei meidät läkähdyttävän nopeasti korkealle ja pian näkyi takavasemmalla jo vähän maisemiakin.

Joskus tämäkin reitti on ollut osa merkittyjä polkuja. Siitä todisti vanha sininen läntti kelopuun kyljessä.

Kotvasen tovin kuluttua pääsimme vielä parempien maisemien äärelle. Alhaalla välkkyi Immeljärvi ja heti sen takana nousivat Levitunturin rinteet. Vasemmalla Sirkka.

Muutaman askeleen jälkeen väylämme yhtyi viralliseen Rykimäpolkuun. Sitä pitkin jatkoimme yhä ylöspäin. Välillä kulku oli helppoa, välillä loikimme kivikossa.

Rykimäpolun infotaulujen piirrokset olivat Seppo Leinosen käsialaa. Niissä sekoittui riemastuttavalla tavalla fakta ja fiktio.

Lakea kohti kulkeva polku enimmäkseen nousi, mutta välistä kuljimme myös pieniä alamäkiä. Kätkätunturilla tuntui olevan useita valehuippuja. Kun kuvitteli jo olevansa korkeimmalla laella johti polku vielä eteenpäin.

Kun lopulta saavutimme Kätkätunturin huipun olivat maisemat kokolailla sumun peitossa. Todellisuudessa moinen ei hirveesti haitannut, sillä muutoin kävelykeli oli erinomainen.

Huipun toisella puolen kökötti laavu, josta nousi lupaavasti savujuova. Pian sieltä astelikin luoksemme pari retkeilijää jotka kertoivat että heiltä jäi laavulle nuotio kytemään jos kaipaisimme makkaratulia. Kiitos, tämä sopi meille erinomaisesti.

Tämä ei siis ollut Kätkänlaavu, vaan laavu joka oli liki Kätkän huippua.

Istuimme tulilla hyvän tovin, mutta sumu ei vaan hellittänyt. Seuraamme liittyi myös viisihenkinen hollantilainen perhe joka paisteli nuotiolla hodareita.

Kun lopulta jatkoimme matkaa lännen suuntaan alkoi maisemakin hieman vilahdella pilvien lomasta. Taisipa tuolla peräti aurinko paistaa.

 

Pitkää loivaa alamäkeä oli joutuisaa ja mukavaa kävellä. 

Kun saavutimme tunturin läntisen pään muuttui mäkikin jyrkemmäksi ja haastavammaksi.

Ihan viimeiseen laskuun oli pykätty portaikko. Sellaista olisi tarvittu kyllä hieman aikaisemminkin...

Matka jatkui kivikkoisella ja muutenkin hieman hankalakulkuisella polulla. Eipä annettu moisen haitata, sillä keli oli muuttunut aurinkoiseksi ja sellainen keventää aina askelta.

Rakkaisen kurun kautta päädyimme vehmaan kosteikon pitkoksille.

Lopulta tulimme leveälle latupohjalle, jolla huristeli myös aika paljon retkipyöräilijöitä. Kaikille riitti kyllä tilaa. Nyt käännyimme kohti itää.

Seppo Leinosen oivallukset toivat hymyn huulille. Vaikkei sitä muutenkaan kovin totisia oltu.

Nyt edessämme oli piiiitkä loiva ylämäki, joka jatkui ja jatkui. Onneksi tässä oli superhelppoa kävellä. Jossain vaiheessa hollantilainen perhe ohitti meidät vauhdikkaasti. 

Taisivat kulkea puolijuoksua kun me taas taapersimme ajoittain aika verkkaisesti.

Koska olimme lähteneet Rykimäpolulle hieman eri paikasta kuin muut emme kulkeneet väylää ihan loppuun asti. Suunnistimme poikkeavaa metsäpolkua takaisin autolle huomattavalla tarkkuudella.

Edessämme kohosi pian Levitunturi jonka päällä pilkotti Panoramahotelli. Tästä oli lyhyt kävely autolle.

Kätkätunturin 13-kilometrinen Rykimäpolku oli mielenkiintoinen ja hauska käveltävä. Korkeuseroja oli toki paljon, mutta tunturin laella on aina hieno kulkea... vaikkei niitä maisemia kunnolla näkynytkään.

Kätkä muuten tarkoittaa ahmaa.