Salamajärvi: vaikeimman kautta Pitkälahteen

Koska olimme kahdella edellisellä Salamajärven retkellä päässeet liiaksi lähituntumaan vellovan veden kanssa, näytti tämän kertaisen reitin alku oikein lupaavalta. Kuivalta.

Aloitimme taas tien 7520 (Perho-Kinnula)varrelta.

Lähtöpiste oli siis P-paikka (120) ja tavoitteemme Pitkälahti (122).
Josta tarkoitus oli jatkaa eteenpäin vielä kotvanen tovi.



Polulle oli ajettu hiekkaa oikein kukkurakaupalla ja arvelimme, ettei nyt tarvitsisi suuremmin kahlata.

Kunnes sitten yhytimme sillan, joka oli veden saartama.

Urhea tiedustelija onnistui pääsemään sillalle asti, mutta sen jälkeen ulappa kuulemma jatkui vielä pahempana.

Koska uikkareita ei ollut mukana (ja vaikka olisi ollutkin), ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin.

Tuosta kartasta jo selvisikin, että aavistuksen idempänä kulki soratie haluamaamme suuntaan.

Tosin pitkän kierroksen kautta.

Ajattelimme ajaa tuota kiertotietä jonkin matkaa autolla, mutta routavaurioiden takia autoilu tiellä oli kielletty.

Jätimme siis koslan sen alkuun ja jatkoimme jalkapatikassa.

Aika pitkän, mutta reippaan kävelyn aikana tie ylitti saman joen, joka päivän aluksi pakotti meidät kääntymään takaisin.

Nyt ylitys onnistui kuivin jaloin, mutta selvästi vettä oli täälläkin paljon enemmän kuin pitäisi.





Vauhdikkaan soratiekävelyn jälkeen Peuran polku kulki poikki tien, ja niin pääsimme oikealle reitille.

Tietä oli ollut tavallaan helppo kävellä, mutta olipa ilo päästä metsän keskelle.

Vaikka polku ei ollut kovin helppokulkuinen, olivat opasteet kuitenkin kunnossa.

Edelleen toivoimme näkevämme kuuluisia metsäpeuroja. Turhaan.







Jäkälät olivat mielissään, kun paksuin hanki oli sulanut.

Toukokuuksi kolea ilma jatkui, mutta ihan koko aikaa ei satanut lunta.

Välillä niskaan röpsähti myös rakeita.

Hehkeä lehto odotti kärsimättömästi ilmojen lämpenemistä.

Melkein kuuli, kuinka puut huokailivat turhautumistaan.

Pitkälahden autiotupa on jäänne paikalla sijainneesta maatilasta.

Tupaan mahtuu yöpymään kaksi mukavasti ja neljä tiiviisti.

Ja varmasti useampikin, jos käyttää rexonaa.

Jatkoimme lumista polkua tuvalta eteenpäin.

Salamajärvellä ei juuri korkeuseroilla juhlita.

Enemmänkin kuljetaan tasamaata.

Tämä kansallispuisto on täynnä soita ja niitä ylittäviä pitkoksia.

Tässäkohdin oli onneksi aikas kuivaa.

Mahtava Entti-puu oli merkkimme takaisinpäin kääntymiselle.

Tätä mäntyä lienee rusikoinut useampikin luonnonvoima.

Jotenkin mystisesti se on kuitenkin edelleen elossa.

Kävelimme samaista polkua takaisin Pitkälahden autiotuvalle.

Tuvan pihapiirissä on mukava nuotiopaikka, jossa kelpasi käristellä makkaroita.

Paluumatkalla huomio kiinnittyi soratien varressa oleviin punaisiin kiviin. Samanlaisia on Salamajärvellä runsaasti.

Kivet näyttävät tarkoituksella maalatuilta, mutta niiden punaisen värin takana on kuitenkin punalevä.

Tämä oli viimeinen retkemme Salamajärvellä. Tällä erää.(10.5.17)

Vielä yksi kävely samalta viikolta on kuitenkin kertomatta... eli kierros Pyhä-Häkissä.

Salamajärvi: retki kansallispuiston sydämeen

Yllättävän kylmän toukokuisen viikon Salamajärviseikkailu jatkuu.

Nyt taivallettiin Koirasalmelta (159) Pyydyskoskelle (135) ja sieltä Heikinjärven (151) ja Ruuhilammen (152) kautta takaisin Koirasalmelle.

Koirasalmella pyrytti lunta ja Koirajärven rantaa seuraillut polku olikin suurelta osin lumen alla.

Reitillä oleva Hiiliniemi on kauniilla paikalla, mutta meille vielä liian aikainen eväiden syöntiin.

Retki oli vasta alkumetreillään.

Järven pohjoispäässä polku oli veden ja jään vallassa, mutta pusikon kautta selvisi kuivin jaloin.

Kas, lumisade oli lakannut ja raekuuro alkanut.



Ennenkuin polku nousi korkeammalle ja kuivui, ehti pitkospuita rakastava koira mulata läpi heikon jään. Sen sievä ulkoilujumpperi ripustettiin reppuun kuivumaan.

Kuivempaa polkua kelpasi kirmata ilman vaatteita.




Eipä silti tullut mieleen kokeilla.

Opasteissa ei ollut valittamista.

Puisten viittojen lisäksi reitillä seurattiin runkoihin lätkäistyjä maalitäpliä.

Opasteiden vieressä oli just ja just nähtävissä liki maatunut hirsiseinän jäänne.

Alueella on aikoinaan harrastettu paljon tervanpolttoa, mahtaisiko tämä liittyä siihen?

Salamajärvi on kuuluisa monesta asiasta, muiden mukana komeista kiveliöistä.

Nämä muinaiset merenrannat eivät vieläkään kasva juuri mitään.

Tosin emme tiedä, miltä tämä näytti alussa, 10 000 vuotta sitten.

Pyydyskosken kotalaavu oli mukava evästelypaikka.
Oli kiva istua suojassa ajoittain aika kolealta tuulelta.

Nuotio syttyi helposti ja lämmitti osavasti.

Seuraava kohde olikin sitten Heikinjärvi, jonne opasteen mukaan oli matkaa runsaat kolme kilsaa.

Ylitimme edellispäivästä tutuksi tulleen Koirajoen.

Sillan jälkeen päästiin kävelemään korkeampaa harjannetta, joka oli mukavasti kuiva ja lumeton.




Puu on ottanut toisesta tiukan kuristusotteen. Outoa, että oksa on ollut runkoa vahvempi.

Salamajärvellä voisi törmätä ahmaan, sillä niitä on tänne istutettu ja hyvin ovat kuulemma pärjänneet.

Metsäpeuroistahan alue on kuuluisa, vaan toiveista huolimatta niitä ei näkynyt.
Ainoa merkki peuroista oli papanakasa polulla.


Tällaisia pitkoksia oli ilo trampata.

Ja vaihteeksi aurinkokin lämmitti.

Tällaisiakin käveli mielellään, kunhan eivät tuon huonommaksi menneet.

Lumipeite lankulla oli kyllä varsinainen ansa, liukas ja petollinen.

Vaan annas olla: tuossa tuokiossa pitkokset katosivat veden alle. Sellaista sattuu.

Tästä ei käynyt kahlaaminen kengät jalassa, vesi oli liian syvää.

Ja voit uskoa, että se oli myös hyvin kylmää.

Jäisessä vedessä turtuneet varpaat kuivattiin ja ne lämpesivät villasukissa onneksi aika nopsaan.

Heikinjärven laavu oli kyllä muuten houkutteleva, mutta tuuli osui siihen niin kylmästi, että kaakaotauko siirtyi.

Lumisateessa taiteiltiin lumisilla pitkoksilla ja raekuurossa asteltiin selkeämpää polkua.

Ei valittamista.

Taas reitin varrella oli yllättävän komeita ja laajoja kiveliöitä.

Niiden yli oli onneksi aseteltu pitkospuita niin, ettei tarvinnut loikkia kiveltä toiselle.

Suon alkaessa kävi jo hetken mielessä, josko pääsisi taas kahlaamaan jäiseen veteen.


Mutta onneksi tasapainoilemalla selvisi liki kuivin jaloin.
Tassut kyllä kastuivat.

Ruuhilammella päädyttiin nuotiopaikan sijasta juomaan kuumaa klapikatoksessa.

Hyvin siihen mahtui istumaan suojaan tuulelta ja rakeilta.

Vielä yksi pikku suo oli ylitettävänä, ennenkuin polku johdatti takaisin Koirajärven rannalle.

Järvelle saavuttiin juuri, kun retki alkoi tuntua tarpeeksi pitkältä.

Tästä käveltiin jo päivän alussa, nyt vain hilppastaan vastakkaiseen suuntaan.

Tämä olikin tapahtumarikas kävely. Sää näytti kaikki puolensa.
Onneksi ihan silkkaa vettä ei satanut, sillä lumi ja rakeet eivät juuri kastelleet kulkijaa.

Kilometrejä saatiin kasaan 12, mutta hankalien kohtien takia aikaa kului reippaasti enemmän kuin ajateltiin.

Kaiken kaikkiaan onnistunut retki. (9.5.17)