keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Helmikuu rantareitillä

Hämeenlinnan rantareitti on ihan käveltävissä talvellakin, koska siellä eivät hiihtäjät viihdy.

Niinpä ei ole vaaraa saada porkasta lapaluiden väliin...

Jostain syystä meidän porukalle on tullut tavaksi kiertää reitti myötäpäivään. Ja aloituspaikkana on aina linnan parkkipaikka.
Näin kun kävellään linnalta pohjoiseen, tulee ekana vastaan tykistömuseo, eli hienommalta nimeltään Militaria.

Kuten huomaat, reitti on hyvin hiekotettu.









Militariaa ihaillen jatketaan kaunista rantabulevaardia pitkin.
Rantareitin pituus on osapuilleen 6 km.


Juuri kaupunginpuistoon tultaessa ohitetaan venevalkama.
Oli ihan pakko ottaa kuva veneistä, jotka näkevät unta keväästä!
Kaupunginpuistossa reitti myötäilee rantaa.














Laivalaituri ja odotusmaja.
Laivoja tuolla laiturilla ei tosin ole näkynyt vuosikymmeniin.













Tuota pikaa vasemmalla on huikea rohdor... rodore...rhodore... alppiruusupusikko, joka odottaa sekin kevättä.



Ja sitten edessä onkin rautatiesilta.

Kyllä se on komea auringon paisteessa!
Hilppastaan sillan yli Vanajaveden toiselle puolen.
Näin paljon jäätä on tämän vuoden helmikuussa.
Sillalta on viehko näkymä Aulangon hotellille.

Sinnekin pääsee kaunista rantatietä.
Sillan jälkeen on valinnan paikka: jos lähtee sillan alitse vasemmalle päätyy Aulangolle.
Eteenpäin mentäessä voi jatkaa leveätä reittiä tai sitten poiketa pitkospuille.



Pitkospuut alkavat esteetömänä väylänä, joka vie nuotiopaikalle.
Nuotiopaikan jälkeen pitkokset ovat tavallisia kaposia lankkuja.

Jäisiä.
Nuotiopaikalla ei tehty tulta, mutta nautittiin muutama eväs, lähinnä pitkospuita rakastavan koiran mieliksi.
Matka jatkuu rautatien vierustaa pitkin.

Just nyt ei juna osunut kohdalle.











Vasemmalla näkyy kirkontorni, oikealla linna kaupungin laidalla.

Nyt tuo järvi näyttä vähän talvisemmalta.

Rantareitillä on muutama näköalatasanne penkkeineen.
Piski on talviturkissaan kuin peikonpentu!


Taide jalostaa mieltä.

Sanotaan.

Varikonniemen pusikkoa. Kunhan muuttolinnut palaavat, kaikuu täällä varsinainen konsertti.


Reitti kääntyy kohti asumuksia. Puiden välissä pilkahtaa hotelli Vaakuna.
Kierretään vielä Vanajaveden sairaala rantaa pitkin.
Tuo silta on keväällä menossa remonttiin.
Nyt mennään sen yli takaisin aloituspuolelle.
Rantakasino. Sen tilalle suunniteltiin muutama vuosi sitten jotain betonibunkkerin näköistä möhkälettä.
Onneksi lama hautasi moiset aatokset!


Sillan jälkeen käännytään jo kohti linnaa ja retken aloituspistettä.

Linnan kupeessa olevalla leikkikentällä virnisti tällainen hemmo.

Rantareitin kiertämiseen menee osapuilleen puolitoista tuntia.

Ja kauniissa maisemissa!

Tästä kesäiselle rantareitille.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Everestin jäätävä korkeus

Mount Everestin huippu kohoaa 8848 metrin korkeuteen. Siellä ylhäällä happea on ilmassa hyvin vähän, tuuli puhaltaa todellakin esteettömästi ja enimmäkseen on kylmää.

Keväällä 1996 vuoren huipun tuntumassa riehui myrsky, jonka jäljiltä rinteille jäi kahdeksan kuollutta kiipeilijää.

Jon Krakauer oli yksi myrskyn riepottelemista. Hän kuvaa tapahtumia kirjassaan Jäätäviin korkeuksiin.
Onnettomuuden lisäksi hän kertoo mielenkiintoisesti Everestin valloitusten historiasta.
Everest on monen unelma. Kuvissa se yleensä kylpee auringonvalossa ja onnelliset huiputtajat hymyilevät leveästi kameralle.
Tässä kirjassa meno on raadollisempaa. Jo ykkösleiriin (5900m) pääsy on voimille käyvää.
Krakauer ei sievistele eikä yritä esittää kovaa kiipeilijää.
Hän kuvaa voimia vievää taivallusta, hapen vähenemistä ja kylmyyttä niin, että sen tuntee kotisohvallakin.

Ja sitten iskee hirmuinen lumimyrsky, joka ei armoa tunne.
Se sokeuttaa, eksyttää, jäädyttää.




Kirjoittaja osallistuu ryhmän mukana hyvin suunniteltuun retkeen. Kaikki huipulle johtavat toimenpiteet on tarkkaan mietitty ja retkueen oppaat ovat kokeneita kiipeilijöitä.

Samaan aikaan huipulle yrittää monta muutakin ryhmää, eivätkä ne kaikki ole ihan niin ammattitaitoisia.
Veikka Gustafssonin nimi vilahtaa parissakin kohtaa, mutta positiivisessa mielessä.


Yksi murhenäytelmän syistä oli juuri tuo monen ryhmän samanaikainen kiipeäminen. Se aiheutti ruuhkia hankalimpiin kohtiin ja siten vaikeutti suunnitelluissa aikatauluissa pysymistä.


Ja kun ilman happipitoisuus on hyvin alhainen, alkavat ongelmat todenteolla. Toki sopivaa ilmaa saa pulloista, mutta ei rajattomasti. Ankara liikunta kuluttaa happea paljon. Kun ponnistelee kuoleman vaarassa eikä saa hengitettyä kunnolla, alkavat aivot tehdä tepposiaan. Ripeä toiminta ja järkevien päätösten tekeminen on liki ylivoimaista. Todellisuuden hahmottaminen vaikeutuu ja hallusinaatiot lisääntyvät.

Juuri tämä oli tavallaan ongelmien ydin. Yllättäen sovituista asioista ei pidetäkään kiinni, sovelletaan ohjeita ja sooloillaan.
Myrsky ei odottele, ei anna miettimisaikaa, ei tunne sääliä. Vastakkain ovat ihan perustasolla kiipeilijät ja hurja luonto. Kumpi voittaa?





Monien virhearviointien summana on kahdeksan kiipeilijän kuolema. Eikä vain kuolema, vaan outo kuolema aivojen kärsiessä hapen puutteesta ja kylmyyden jäädyttäessä kaiken. Kaiken.



Tämä kirja on erittäin hyvin kirjoitettu kertomus katastrofista.Vaikka oman kokemukseni vuoristosta jääkin turvalliseen nousuun Teiden rinteille, Krakantauer tekstillään saa minut haukkomaan happea Everestin huipulla, sokaistumaan lumimyrskyssä ja itkemään katkeria kyyneliä kaiken tämän jälkeen.

Jos unelmoit Everestistä älä lue tätä kirjaa, mutta jos aiot kiivetä Everestille...

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Linna kaupungin laidalla

Hämeenlinnan keskiaikainen linna on tärkeä osa kaupungin rantareittiä.

Lähdin iltahämärissä ja lumipyryssä tutkailemaan saisinko linnasta vähän erilaisia kuvia.

Linnalle päästyäni kaunis lumipyry oli vaihtunut ensin rännäksi ja sitten inhaksi vesisateeksi.

Pahus!

Parina viime kesänä linnan vallihautaa on kunnostettu ja kyllä se nyt illan hämärässä ihan hienolta näyttääkin.

Rantareitti sivuaa linnaa lähellä vettä. Vastarannalla pilkottavat reitin valot, se kun on ympyrän muotoinen.

Tästä edelliseen rantareittijuttuun.
Linnan ja kaupungin välissä on Linnanpuisto. Tämä alue on suurelta osin muodostettu täyttömaasta, ja nykyiset istutukset ovat 1960-luvulta.
Linnanpuisto on kesäisin suosittu festarialue.
Kävely jatkuu rantaa pitkin keskustaa kohti ja linna jää taakse.

Kyllä se vielä siellä jossain pilkottaa...












Lopuksi taapersin sohjossa Vanajaveden sairaalan puistoon, jonne linna kajastaa just ja just. Ihan kuin sen valaistus olisi jäänyt puolitiehen.

Vai onkohan lamppuja mennyt rikki?

Ilta pimentyy yöksi... aika hipsiä kotiin.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Räntää raunioilla

Hämeenlinnan kaupunginpuisto helmikuisessa räntäsateessa.

Mikä voisi olla houkuttelevampaa?

Puiston perusti Hämeen kuvernööri Otto Carl Rehbinder (1797-1873).

Puistossa tehtiin suuria muutostöitä 1800-luvun puolivälissä.

Aikaisemminhan kaupunginpuiston korealla mäellä teloitettiin uppiniskaisia hämäläisiä, ja mäen alkuperäinen nimi olikin Pyövelinmäki.


Räntäsade on visuaalisesti hurmaava elementti.

Se tekee tylsemmästäkin kuvasta taidetta.
Ja huonommastakin kuvaajasta taiteilijan.

Harmaa kivi sopii tosi hyvin rännän valooreihin...
Jotta kuvausreissu ei olisi turhan helppo, on tanner tyystin jään peitossa.

Rehbinder käytti linnan vankeja puistonsa raivaustöissä.
Ja niin puistoa rakennettaessa siirrettiin maastosta hillitön määrä kiveä.

Niitä poistettiin käytävien ja lukuisten huvimajojen alta.
Ja johonkin ne kaikki musat piti laittaa.

Päätettiin pykätä raunioita.

Mallia otettiin Italian vanhoista puistoista ja niiden tunnelmasta.

Che bell idea!

Olisi tosi hauska nähdä harrastelija-arkeologeja tekemässä täällä tutkimuksia. Siinä kaiveltaisiin, ihmeteltäisiin ja kehiteltäisiin teorioita muinaisista kalentereista ja ihmisuhreista.


Lopuksi varoituksen sana: elä ikuna kiipeä jäisen kolmimetrisen muurin päälle parempien kuvien toivossa. Siellä ylhäällä on hengenvaarallisen liukasta ja alastulo on silkkaa helv... hyvin haasteellista.




tiistai 9. helmikuuta 2016

Ukulelen soittamisesta

Ukulele on tämän päivän muotisoitin. Mistä se mahtaa johtua? Villit arvaukset ovat sallittuja...
Itselleni iski ukulele-kuume, kun
kuuntelin ja katselin The Ukulele Orchestra of Great Britainin esityksiä. Niitä löytyy juutuubista, mutta kävin myös Tamperetalossa kuuntelemassa porukkaa livenä.
Ehkä ne esitykset antoivat nimen kauan muhineelle ukulele-kaipaukselleni.

Ukulele on soitin, jota ei voi soittaa huonolla tuulella. Näin väitetään. Olen haastanut tämän väitteen tarttumalla ukuleleen räntäsateen täplittäessä ikkunaa, kaikkien huolella kasvattamieni taimien nääntyessä kesäkuun pakkasessa ja (satunnaisissa) dagen efter-tunnelmissa. Ja aina on ukulele voittanut! Aina. Melkein.

Itse soitin on oikeasti hassun näköinen. Se on kuin kuivan kesän kitara, pieneksi jäänyt. Kieliäkin on vain neljä. Ja kaiken lisäksi se voi olla vaikka kuinka värikäs. Aikuisen ihmisen sylissä ukulele näyttää vitsiltä. Näin minulle on kerrottu.

Ukulelen ääni sinänsä ei ole kovin kummoinen. Vallankin jos näppäilee sitä näillä vaatimattomilla taidoillani. Pieni soitin pitää pientä ääntä. Mutta kummasti noista vähäisistä neljästä kielestä irtoaa mahtavia saundeja.

Pienessä mittakaavassa.


Ehkä juuri tuo pieni
mittakaava, ja suuret saundit tekevät ukulelesta niin sydämeen käyvän, niin symppiksen. Se on kuin nokkansa suosta nostanut ihminen, joka huomaa pelastuvansa laulamalla omalla tyylillään, omalla rytmillään, omille pelastaville maahisilleen.

Kokonsa takia ukulelen voi myös suht helposti ottaa matkaan mukaan. Se ei ole painava eikä kolho. Se istuu repun päälle.

Jossain vaiheessa ajattelin, että jos saamme Obaman ja Putinin soittamaan ukulelea yhdessä, maailma pelastuisi. Ehkä siihen olisi tarvittu vielä Merkel oman soittimensa kanssa. Ja se heppu sieltä Pohjois-Koreasta.

Voisivat pitää yhteisen jammailutuokion, opetella näppäilytekniikoita ja rämpytyksen taitoa...

Ja juuri tässä vaiheessa huomasin kirjoittavani diipa daapaa. Sekopäistä tekstiä! Oikeasti ukulelen soittaminen ei mitenkään voi pelastaa maailmaa.
Huh, miten altis mieli vie mennessään!

Jokainen tietää, ettei maailmaa voi pelastaa jokin naurettava, rämpytettävä soitin.
Maailmaa eivät, toistaiseksi, ole pelastaneet jalot flyygelit tai viehkot harput. Tuskin hommaa hoitavat tuubat tai oboetkaan. Poikkihuilulla voi olla pieni mahdollisuus, mutta vain häviävän pieni.

Summa summarum: ukulelen soitto voi tehdä ihmisestä, paitsi onnellisemman, myös jossain määrin suuruudenhullun. Ukulele ei voi pelastaa maailmaa. Tämä on tosiasia.


Mutta toisaalta: sitä voisi yrittää. Ihan kokeeksi...