sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Aulangon tornilta Lusikkaniemeen

Tänälauantaina 28.4 Aulangon tornin liepeillä oli runsaasti väkeä.

Olikin aikamoinen harmi, että torni oli suljettuna, ja myös sen juurella nököttävä Tornikahvila oli kiinni.





No, jos ei anna moisten haitata, saattaa hyvinkin tehdä pikku lenkin Aulangon upeassa maastossa.


Tornin juurella näköalatasanteella maisemia pääsi toki ihailemaan. 
Aulangonjärvi ei ollut vielä ihan kokonaan sula. Jonkinsortin hyhmä viipyili suojaisemmilla rannoilla.
Useistakin valokuvista tutuksi tullut Lusikkaniemi näytti oikein houkuttelevalta.


Kun tornilta halajaa järven rantaan kulkee osavin reitti Karhunluolan kautta.

Ei siis muuta, kuin mäkeen vaan.





Legendaarinen portaikko vei sopuisasti yhä alemmaksi.



Punapukuinen tyttö oli treenaamassa ja juoksi portaita ylös alas.

Ylös alas.





Oikein kateeksi kävi moinen kunto ja sisukkuus.







Karhunluolalta johtaa polku yhä alemmaksi.





Aulangonjärven rannalla odotti kuvaamista komea kanto.

Se jatkoi elämäänsä suoden muille elinpaikkoja.


Kun kävelee ranta pitkin kotvasen etelään, löytyy reitti Lusikkaniemeen.





Nämä pitkokset olikin tehty hieman tukevammasta pöllistä.
Ja niin avautuu maisema sinne, missä kuljimme kerran.



Torni kohoaa kaiken ylle ja rannan puut ovat vielä kovin ilkosillaan.






Karhunluola on periaatteessa ihan tornin alapuolella, mutta puuston piilossa.


Lusikkaniemessä luonto heräili taas pikkuhiljaa uuteen loistoon.

Jäkälät ja sammalet olivat valmiita mikrotason kasvamiseen.

Tikat aloittivat uuden kesän luomisen jo hyvän aikaa sitten.



Tikkojen intohimosta hyötyvät monet muutkin linnut ja ötökät.



Oravien lounaspöytä oli helppo löytää.








Lusikkaniemi on pieni, mutta ihan vierailun väärti.




Sitä tulee helposti ihailtua vain tornista tai sen juurelta, mutta kannattaa ainakin kerran vuodessa astua askel likemmäksi.











Ja juuri nyt, juuri nyt lauloivat kaikki puiden linnut.










torstai 19. huhtikuuta 2018

Pienen koiran pitkä elämä



Pitkospuita rakastava koira on poissa.

Sen oikea nimi oli Elmo (Babblers Wild Man) ja se ihan oikeasti rakasti pitkospuita.

Metsäpolutkin olivat ihan jees, kunhan niitä sai tassutella oman väen kanssa.



Pentuiän hössöttämisen jälkeen siitä sukeutuikin oivallinen retkeilijä, joka osasi arvostaa kunnon eväitä.

Pienen koiran tarmokkuudella se taivalsi samat kilometrit, kuin me vähän isommatkin.



Elmo saavutti cavalier kingcharlesin spanieliksi korkean 12 vuoden ja seitsemän kuukauden iän.

Lopulta vuosia oireettomana pysytellyt sydämen läppävika vei pikkukaverin voimat.





Ja olihan sillä jo pappaiän höperyyttä, omituista käytöstä ja kaihoisaa kaukaisuuteen tuijottamista.



















Pari vuotta sitten Elmo sai kutreilleen valkolakin.

Pieneksi koiraksi se kirjoitti hirveän monta ällää:
lempeydestä, leikkisyydestä, lurppakorvaisuudesta, lojaalisuudesta, lämminhenkisyydestä, löhöilystä, lyhytkuonoisuudesta, lujakuntoisuudesta, läheisyydestä, luotettavuudesta, lungiudesta, leppoisuudesta, lenkkeilystä, lupsakkuudesta, levollisuudesta, lahjakkuudesta...









Koirien taivaassa on aivan varmasti paljon pitkospuita.

Ja yllinkyllin hyviä eväitä.




lauantai 14. huhtikuuta 2018

Sinivuokkoja etsimässä

Täältä etelästä lähtivät lumet pikavauhtia. Eikä hetkeäkään liian aikaisin!

Apparan, eli Ahveniston harjukin on melkein kesäisessä kuosissa.
Paljon kävelty polku on enää paikoin jäässä.

Tähän kun löytäisi vielä muutaman sinivuokon, olisi tunnelma täydellinen.

Jotain viheriää jo pilkottaa maastosta.

Sammaleet juhlivat lumipeitteestä vapautumista.
Harjun läntiseltä rinteeltä on  karsittu pienempiä puita aika rivakalla kädellä.
Tästä voisi pahoittaa mielensä, jollei tietäisi, että tarkoitus on luoda Hämeenkylmäkukalle otollisia asuinsijoja.

Tarkastin tuntemani kylmäkukkapaikat, mutta vielä ei kukista näkynyt jälkeäkään.
Kokemukseni mukaan ne kukkivat täällä huomattavan myöhään.
Alkukevään aikana Apparan maastoon ilmestyi uusia hienoja linnunpönttöjä.
Harjun lakea kulkiessani laskin niitä ainakin tusinan.
Ja metsän siimeksessä niitä lienee vielä hyvä määrä lisää.

En tiedä, kuka on ne puihin ripustanut, mutta iso kiitos hänelle (tai heille)!


Näin aurinkoisena päivänä pusikko jo raikasikin tirppalintujen jorinoista. Monet etelässä talvehtineet ovat jälleen kerran palanneet.

Ja täällä talven viettäneet ovat valossa ja lämmössä löytäneet tutut lurituksensa.

Kuljin tavallista hiljaisemmin, koska yritin löytää rinteestä niitä sinivuokkoja.

Hipsimiseni palkittiin yllättävällä kohtaamisella.
Pyy istui polulla miettien niitä näitä.

Luulin sitä ensin jonkin sortin pöllöksi, kunnes se paljasti tunnistettavan profiilinsa.

Ja sitten se jo päättikin ottaa siivet allensa.
Koska sinisiä kukkia ei löytynyt harjulta, laskeuduin järven rantaan.

Täällä jää pakeni melkein kävelyvauhtia :).

Ja niin toiveeni täyttyi: lapsellinen riemu sai oikeasti kiljahduksen aikaan, kun liki helteisestä rinteestä loisti tuttu sininen väri. Sinivuokkoja! Onneksi ei kukaan ollut kuulemassa.
Niin pienestä voi ihminen tulla onnelliseksi: kevään kukasta pitkän talven jälkeen.



Vuokkoja ei ollut kovin montaa, eivätkä ne todellakaan olleet mitään ennätysaikaisia.

Vaan olipa askel keveä, kun jatkoin kävelyä kotia kohti.












Näin talviselta Appara oikeasti näytti maauimalan takaa katsottuna.






Ihan sama, vaikka lunta olisi ollut metri. Tämä oli keväinen kävely.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Hyvällä tiellä Tomin seurassa



Pyhiinvaelluksesta Espanjan Santiago de Compostelaan on kirjoitettu useita kirjoja. Monet niistä kestävät juuri ja juuri selailun, mutta eivät ole lukemisen väärtejä.

Siksipä olikin suuri ilo lukea Tom Tiaisen kertomus piiitkästä vaelluksesta Ranskan Le Puyista, halki pohjoisen Espanjan ja ihan Atlantin rannalle asti.

Hyvällä tiellä- kirjan parissa oli helppo löytää päivittäisen kävelyn rento rytmi ja maisemien vaihtuminen askelten tahtiin.


Kävely Santiago de Compostelaan on pohjimmiltaan vaellus pyhäinjäännösten ääreen ja siksi sillä on vahva uskonnollinen pohja. Tämän Tom Tiainen on kuvannut kirjassaan hyvin lempeästi ja kristinuskoa tyrkyttämättä.

Omat vaellukseni Caminoilla eivät ole olleet uskonnollisia, vaan enemmänkin seikkailuja vieraissa maisemissa, ja silti tunnen syvää sympatiaa Tiaisen filosofiaa kohtaan.






Hidas kävely halki lounaisen Ranskan on kuvattu mielenkiintoisesti.
On mukava lukea näistä itselle oudommista poluista ja kylistä niiden varrella.

Tiainen hallitsee maan kielen, josta on selkeästi hänelle suurta hyötyä. Ja kielitaidon tuoma yhteys paikallisiin asukkaisiin tuo oivaa lisäväriä vaelluspäivien ketjuun.


Eräs teoksen ansioista on se, että sen on kuvittanut Tiainen itse.

Aluksi minua harmitti valokuvien puuttuminen, mutta kun kävelin tekstin sisään en olisi enää huolinut muuta, kun kirjailijan itsensä piirtämät kuvat.
Piirroksista on helppo tunnistaa hetken olemus, ohikiitävä pilkahdus ihmisiä yhdistävästä ajasta ja paikasta.





Ihan yhteen syssyyn Tiainen ei koko retkeään kävele. Hän lopettaa ensimmäisen osuuden syksyiseen Logronoon ja jatkaa seuraavana keväänä vaellustaan samasta paikasta. Edelleen kohti länttä.

Espanjan osuus kirjan pituudesta on vain kolmannes... mikä lieneekin oikea suhde myös kilometreillä mitattuna.



Caminolla yhteys toisiin vaeltajiin, samassa pöydässä syöminen ja viereisissä sängyissä nukkuminen on tärkeä asia.
Joskus se kysyy hermoja, mutta enimmäkseen se huvittaa.

Tiainen tutustui kävelyllään kirjavaan vaeltajakansaan maailman joka kolkasta ja hän osaa myös kirjoittaa ulos nuo hilpeät ja paikoin syvällisetkin kohtaamiset.


Hyvällä tiellä on helppo kulkea, ja hyvä kirja on antoisaa lukea.