torstai 30. marraskuuta 2017

Mitä piilee metsien kätköissä?




Tämän kirjan luettuaan ei enää pysty kulkemaan metsissä "muina miehinä" ja omissa ajatuksissaan.



Jouni Taivaisen oivallinen Metsien kätköissä opettaa tarkentamaan katseen jokaiseen metsän painaumaan, puunrunkoon ja jokiuomaan.


Se, mikä aikaisemmin näytti harmittomalta kumpareelta tai sattumanvaraiselta montulta maastossa avaakin nyt kurkistusreiän maamme menneisyyteen.



Esiäitimme ja -isämme asuttivat metsät, raivasivat niihin pellot, metsästivät ja kalastivat.

He rakensivat torppansa, aittansa, saunansa ja kasvattivat lapsilaumaa siinä sivussa.

Näistä kaikista toimista on jäänyt luontoon just ja just havaittavia jälkiä.


On ansamonttuja, miilunpolton jäänteitä, ruokamonttuja, naurishautoja ynnä muita entisaikojen tärkeitä rakennelmia.

Jälkensä ovat jättäneet myös ns. pakanalliset palvontapaikat, seidat ja metsän jumalat.


Metsissämme näkyy ammoisten "valtateiden" jäänteitä. Teiden, jotka veivät talosta taloon, kylästä kylään.

Jotkin niistä ovat säilyneet meidän päiviimme polkuina korven halki kylästä toiseen, jotkin hiljalleen maatuvina pitkospuina tai telateinä poikki soiden.


Joistakin on jäljellä vain pilkat vanhojen puiden kyljissä.

Oletko huomannut niitä?

Vesistöjen ääreltä löytyy vielä vanhoja pyyntivälineitä, raivattuja rantoja ja vallankin puun uittoon liittyneiden rakennelmien jäännöksiä.

Jälkiä tukkijätkien ajasta .
Metsien halki on kuljetettu vainajia kirkkomaihin. Näistäkin matkoista on jälkiä, sillä tapana oli merkitä tiettyjen puiden kylkiin kuljetettavien nimikirjaimet, joskus myös synnyin- ja kuolinajat.

Jos vainaja aikoi palata kotikyläänsä kummittelemaan, huomasi hän puun kohdalla olevansa oikeasti kuollut, ja palasi kiltisti takaisin haudan lepoon.

Kätevää.

Erilaiset sodat ja taistelut ovat runnoneet metsiämme. Sotiin liittyviä rakennelmia on maamme luonnossa vielä paljon.

Paikoin maastoa halkovat juoksuhaudat, korsut ja tuliasemat.

Ja ihan oikeat haudat.

Ne ovatkin ehkä ne kuuluisimmat metsien kätkemät.

Ja surullisimmat.
Minä lumouduin tästä kirjasta. Mieleen nousivat kaikkien metsäretkieni maastot, joenvarret ja oudot aukiot.
Katsoinko tarpeeksi tarkasti? Ymmärsinkö näkemääni?

Suomen metsät ovat täynnä kansamme historiaa, ihan kivikaudesta lähtien.
Pitää vain ymmärtää katsoa.


Tämä on niin osava kirja näin Suomi 100- juhlavuonna.
Se vie lukijansa aikojen taakse, sisukkaiden esi-isiemme aikaan.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Marraskuun kelissä Aulangolla

Tähän ikään pitäisi jo oppia, ettei sääennusteisiin ole luottamista.

Povasivat viikon aurinkoisinta päivää, joten päätimme piipahtaa Aulangonjärven rantamilla.

Jos oikein aurinko paistaisi, saattaisimme kiertää koko järven.

Kävely alkoi tihkusateessa, joka jatkui melkein koko retken ajan.

Auto jäi retkeilymajalle, josta suuntasimme kohti Kihtersuota.



Nyt kun puiden lehdet eivät estäneet näkyvyyttä, aukesi ulkoilupolulta avarampi näkymä järvelle.











Saattoi sitä toki mennä lähempääkin ihailemaan.


Aulangonjärven uimaranta ei just nyt ollut kovin houkutteleva, mutta sieltä näkyi vilaus Aulangontornista.
Kihtersuon pitkospuut olivat hyvässä kunnossa, vain kovin liukkaat.

Moinen ei tietenkään häirinnyt pitkospuita rakastavaa koiraa.


Kun saavuttiin pellon laitaan, oli se myllätty kuravelliksi.

Säälimme kaikkia osapuolia ja käännyimme takaisinpäin kuivempaan maastoon.

Tihkusade jatkui ja tuuli yltyi, eikä järven kiertäminen houkuttanut.









Ulkoilureitin varressa oli useita kaatuneita puita.

Tämä on ollut nurin jo vuosikausia.

Ja suunnilleen saman ajan olen miettinyt miten sen juurakosta saisi jonkin sortin kuvan.


Tässä tämänkertainen yritys.











Päätimme poiketa polulta ja piipahtaa Lusikkaniemessä.

Sinne johtavat pitkokset olivat myös varsin liukkaat.



Tornista yleensä ihastellaan Lusikkaniemeä. Me teimme toisinpäin.

Ja kuin ihmeenä aurinkokin pilkahti just silloin töhnästen pilvien välistä.












Keskellä Lusikkaniemeä on kukkula, jolle kiipesimme evästauko mielessä.










Tuuli osui kuitenkin kylmästi tänne ylös, joten haimme kukkulan takaa suojaisemman paikan teehetkelle.






Vaikka useana yönä oli ollut pakkasta, keikkui tämä herkkä pikkusieni sitkeästi pystyssä.
























Kiven päälläkin voi pärjätä jopa vuositolkulla, jos vain panostaa oikean kaliiperin juuristoon.


Lusikkaniemestä suuntasimme jo kuljettua reittiä takaisin autolle. Kilometrejä ei tällä reissulla juuri kertynyt, vaan tulipa liikuttua kosteasta kelistä huolimatta. Ja Aulankohan on aina hieno, satoi tai paistoi.


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Marraskuinen Hämeenlinnan Rantareitti

Tämä aurinkoinen marraskuun päivä on tavallaan paluu Hämeenlinnan Rantareitille.

En ole nimittäin käppäillyt täällä sitten heinäkuisen juhlavuoden maratonin.

Tuon haasteen voittamisessa tämä reitti oli tärkeässä osassa.

Ja sitä tuli käveltyä ... ihan riittävästi.

Linnan vallihautoja on korjailtu jo useamman vuoden.

Arvioiden mukaan korjaus jatkuu vielä toisen mokoman,

Vuosisadat ovat koetelleet näitä vesiesteitä.

Mutaa ja kiviainesta oli päätynyt vallituksen pohjalle melkolailla ja puiden juuret olivat osaltaan nakertaneet rakennelmaa.

Linna ohi jatketaan kohti pohjoista.

Vasemmalle jää museo Militaria ja oikealla Vanajavesi loiskii vierellä koko matkan.
Kenraalinrannan kivetystä uusitaan.

Toivottavasti hopeapajut eivät ole tuosta moksiskaan.

Taaksepäin vilkaisulla tyyni vesi heijastelee linnaa.
Osapuilleen näillä kohdin, hieman reitiltä sisämaahan päin on koruton muistomerkki.
"Tällä paikalla sijaitsi muinoin Hämeenlinnan kirkko".

Muinoin on aika laaja käsite.

Se oli 1666 rakennettu puinen kirkko, joka kärsi kosteudesta ja mutaan vajoamisesta.

Vuonna 1734 alettiinkin rakentaa uutta kirkkoa fiksumpaan paikkaan, nykyiseen keskustaan.
Kävely on edennyt jo Kaupunginpuistoon.
Puistokomitean paviljonki näyttää vuosi vuodelta hienommalta.

Istutussysteemi sen edessä alkaa saada muotoa. Onpa siihen laitettu kasvamaan pieniä puitakin.
Laivalaituri ilman laivoja.

Ja odotusmaja ilman laivan odottajia.










Hauraat sienet uhmaavat yöpakkasia.


Vielä riittää vesillä kulkijoita.



Veneen mainingit saivat rannan riitteen särkymään pienten tiukujen äänellä.











Rautatiesillan ylityksen jälkeen kurvataan kohti etelää ja poiketaan pitkoksille.

Alkumatka nuotiopaikalle on sopiva vaikka pyörätuolille tai muksujen rattaille.



Sitten väylä kapenee.



Kesäisin tässä on aikamoinen pusikko.




Taustalla häämöttää Sairionranta.
Pitkoksilta aukeaa uusi näkökulma linnalle.

Nyt näkyy myös sen kirkon torni, joka rakennettiin muinaisen kirkon jälkeen.

Varjoisammassa kohdassa ja juuri ennen sorareitille nousemista puupolku on hileessä.

Yllättäen hile on pitävämpää kenkäin alla, kuin märkä puu.
Aurinko lämmittää melkein kesäisesti.

Reitti sivuaa junarataa.
Ilman lämmetessä yön pakkasen jäljet ovat juuri sulamassa pois.


Vaan vielä löytyy kukkiakin!

Tämä kaunokainen uhmaa marraskuuta radanvarressa.
Jos tästä kävelee suoraan, päätyy juna-asemalle.

Rantareitti kurvaa tuonne oikealle Varikonniemeen.













Kesäisin nuo kaikki köynnökset ovat elämänlankaa. Se on valloittanut tämän pienen laakson.

Tämä on kuin elämänlangan suojelualue, reservaatti ja itsenäinen valtio.

Lempparipuitteni kohdalle oli pysähtynyt auto ja valmistauduin jo puolustamaan puita.

No, siinä korjattiin vain maassa olevia valonheittäjiä.

Varikonniemessä rakennetaan uutta asuinaluetta.

Miten se tulee vaikuttamaan alueen puustoon ja eläimistöön?

Tässä pitäisi lukea: varoitus, maaperässä on puita ja eläimiä.






Kotvasen tovin kuluttua ympyrä sulkeutuu ja ollaan taas linnan juurella.