keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kirjaesittelyjen kermat (so far)

Blogia pitämieni vuosien aikana ole esitellyt kolmisenkymmentä kirjaa. Kirjojen pääosassa on ollut kävely, sekä luonnon ja ihmisen kohtaaminen. Tätä treffaamista on kirjoissa ihmetelty eri kanteilta.
Jotta hyvät kirjat eivät painuisi unholaan, nostan tähän tyrkylle omat suosikkini blogini kirjaesittelyistä.

Ensimmäinen kirja, joka aikoinaan oli ihan pakko esitellä on Villi vaellus.

Se on tositarina kirjoittajansa Cheryl Strayedin uskomattomasta kävelylenkistä läntisessä USA:ssa.
Kirjasta on tehty leffakin, mutta tässä tapauksessa painettu sana kyllä päihittää liikkuvan kuvan.



Seuraava kirjaesittelyistä poimimani on Caminonkulkijain raamattu: John Brierleyn Camino de Santiago .

Brierley on kirjoittanut opaskirjan liki jokaisesta Santiago de Compostelaan johtavasta reitistä.

Kun suunnittelet omaa Caminoasi, kannattaa ainakin vilkaista näitä oppaita.
Ne on suunniteltu mahtumaan reppusi sivutaskuun.






Sitten vaihdetaan pyörät alle ja polkastaan Päivi Laitisen kanssa halki Amerikan. Pieni pyörä preerialla kertoo keski-ikäisen suomalaisnaisen hieman pidemmästä pyöräretkestä.

Tämä kirja nousee mieleen, kun kuulee uutisia USA:n maaseudulta, metsistä ja vuoristoista.










Kaikista lukemistani Caminon kulkemista käsittelevistä kirjoista Perheloma el Caminolla on ehdottomasti mielenkiintoisin. Ja hauskin.

Janne ja Valeriina Silaksen perhe lähti yhdessä vaeltamaan. Lapset olivat 3- ja 4-vuotiaita ja sokean isän apuna kulki opaskoira Uuno.

Jos koskaan ajattelet pitkän vaelluksen olevan liian hankalaa, lue tämä kirja.






Kullervo Kemppisen Lumikuru vie lukijansa Lappiin. Eikä suinkaan nykypäivän valmiille poluille tai aidattuun rinteeseen.

Varoitus! Tämä kirja aiheuttaa lapinhulluutta.







Vuorikiipeily on kiehtova laji.

Jon Krakauerin tositapahtumia kuvaava kirja Jäätäviin korkeuksiin kertoo miten käy, kun kaikki alkaa mennä pieleen Mount Everestillä.

Aika raadollinen juttu. Jäinen, tuulinen, vähähappinen.









Lisää kylmyyttä, tuulta ja lunta on Bea Uusman teoksessa Naparetki .

Vuonna 1897 kolme miestä lähti ilmapallolla kohti pohjoisnapaa. Yli 30 vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löytyivät.

Bea Uusma otti selvää, mitä miehille oikein oli tapahtunut.
Ei todellakaan mikään huviretki.








Jokainen pitkiä etappeja kävellyt on tavalla tai toisella filosofoinut omien askeltensa tahtiin. Minä ainakin olen.

Mainio Kävelyn filosofiaa on Frederic Grosin näkemys tästä taiteen lajista.













Kuinka usein sitä toivookaan, että tietäisi metsästä enemmän ja osaisi lukea sen tarinaa.

Metsässä kulkijan avuksi Matti Nuorteva on kirjoittanut varsin valaisevan  Puun runkojen kertomaa .

Tekstin tueksi kirjassa on runsaasti asiaa selventäviä kuvia. Tämä kirja pitäisi olla repussa jokaisella metsäkävelyllä.








Ja sitten vaan lukemaan lisää hyvää kirjallisuutta....


keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Aurinkoa Aulangonjärven jäällä


Täksi päiväksi on povattu aurinkoa ja siitä on otettava ilo irti!

Lähestymme Hämeenlinnan
Aulangonjärveä retkeilymajan rannasta.

Vasemmalla pulputtaa avanto, josta on syytä pysyä kaukana.

Järvellä on huolella tehtyjä hienoja latuja, jotka näyttävät olevan suurelta osalta erinomaisessa kunnossa.

Osa on tosi sulanut vedeksi ja sitten jäätynyt jäiseksi.





Aurinko lämmittää kulkijaa mukavasti.

Taustalla häämöttää Aulangon lomakylä, jota ilmeisesti ollaan remontoimassa uuteen uskoon.

Keskellä järveä ei ole latuja, joten siinä kävely ei haitanne ketään.

Piskiä ei voisi vähempää kiinnostaa kameralle poseeraaminen.
Jäällä kävely avaa ihan uusia näköaloja.
Järven ranta on kutakuinkin lumeton.

Tälläkohdin järveä kiertävä polku kulkee korkealla kallion päällä, eli aikaisemmin en ole nähnyt tuota vettä pitkin kasvavaa koivua.

Täytyy kesällä tulla tsekkaamaan sen vointi.

Nuotiopaikka on ihan rannassa.

Vasemmalla näkyy Kärmeskallio, jonka laella kulkee se järveä kiertävä reitti.





Kesällä tämä kuvakulma on suht harvinainen.

Nuotiopaikalla loimuavat valmiit tulet. Mainiota!






Joulupukki toi kaksi koreata, nimikoitua makkaratikkua. Nyt ne pääsevät ekaa kertaa tositoimeen.

Visakoivuinen kahva sopii käteen kuin valettu ja minun tikkuni koristelussa loistavat pohjoisen värit.



Kaikki saavat osansa herkuista.

Kun nuotio ja aurinko lämmittävät kilpaa, on tässä melkein kesäinen fiilis.

Evästelyn jälkeen kävellään vielä hetki kohti järven eteläpäätä.

Sitten kierretään Lusikkaniemi ja hissuksiin taaperretaan takaisin retkeilymajan rantaan.

Tämä oli hyvin käytetty aurinkoinen päivä.

Illalla naama punoittaa melkein koko porukalla...

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pöntöt kevätkuntoon

Pihapiirin linnunpönttöjen vuosisiivous olisi kannattanut tehdä syksyllä ensimmäisten pakkasten jälkeen.

Silloin se jäi syystä tai toisesta tekemättä, joten toimeen tartuttiin nyt pakkasten hieman hellitettyä. Poistetaan pöntöistä pesät niissä talvehtivien loisten takia.

Miljoonaa pönttöä ei pihallamme ole, mutta sentään neljä.

Taka-ajatuksena tässä pönttöilyssä on se, että mitä enemmän pihalla on kesäisin lintuja, sitä vähemmän siellä on hyttysiä.

Portinpielen koivuun kiinnitetty pönttö on katsojaystävällinen, sillä sen elämää pystyy seuraamaan olohuoneen sohvalta käsin.

Nokkela avautuva etuseinä mahdollistaa siivouksen irrottamatta pönttöä puusta.

Vaikka kosteus on turvottanut pöntön osia, seinä aukeni ilman suurempia operaatioita.
Tässä pöntössä pesi talitintti, se tiedettiin jo keväällä.

Tintin pesän pohja on sammaleesta. Mukavan pehmeä osuus on ainakin osin tutun näköistä koirankarvaa.
Toinen samanlainen sivusta avattava nököttää kaneliomenapuussa. Se on mukavasti keittiön ikkunasta seurattava.

Tässä huushollissa kasvoi kirjosieppoperhe.

Perheen isä oli oikea supersaalistaja, joka kantoi pönttöön itikoita nokallisen toisensa jälkeen.


Kirjosiepon pesä ei näytä yhtään niin mukavalta, kuin tuo tintin pesä. Tämän perheen poikaset varttuivat heinien ja kuorenpalasten keskellä.


Pihan kaksi vanhempaa pönttöä keikkuvat omenapuun ja pihlajan oksilla.
Siivouksessa ne on irrotettava puusta, sillä putsaus tapahtuu irtiruuvattavan katon kautta.

Porakoneella hieman jäiset ruuvit irtoavat onneksi aika lekkeristi.
Tämä oli jo tavallaan tiedossa: kummassakaan pöntössä ei ole pesää.

Molemmissa on toki käyty kakkimassa terveiset.

Oletamme, että pönttöjen tyhjyys johtuu ainakin osittain huonoista sijoituspaikoista. Kesällä riippumatto oli ihan liian lähellä toista niistä...

Niinpä siirretään molemmat suojaisemmille paikoille.

Keväällä ja kesän edetessä selviää, osasimmeko löytää pöntöille oikeat paikat.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Helmikuu helistelee

Helmikuu helistelee myös Hämeenlinnan Apparalla.

Ja pitkästä aikaa aurinko paistaa.

Puiden välistä pilkottaa hämäävän sininen Ahvenistonjärvi.

Kun tarkemmin katsoo, näkee ladut järven jäällä.

Eli se siitä sinisyydestä.





Harjun laella ei ole latua, joten siellä voi huoletta kävellä.

Kaikki näyttää niin korealta kirkkaassa valossa.

Tuntuu siltä, kuin olisi viime kuukaudet kävellyt pussi päässä, harmaassa hämärässä.



Aivan polun varressa, noin metrin korkeudessa on viimekesäinen linnunpesä.

Kuinkahan moni polulla kävellyt on sen huomannut?

Harjun lakea on helppo kävellä. Pakkasesta huolimatta aurinko melkein lämmittää ja pusikossa muutama tirppalintu availee ääntään pimeyden jälkeen.

Vaan vielä on talvea jäljellä, vielä tulee kylmiä päiviä.



Pah: oikeasti kevät on täällä!!



perjantai 3. helmikuuta 2017

Luikastelua Heinisuolla

Koska talvinen aurinko ei vaan suostu näyttäytymään, on parasta lähteä metsäretkelle pilvisen tuhruisessa kelissä.

Kun jättää auton Heinisuon pikkaraiselle parkkipaikalle, täytyy tietä jatkaa eteenpäin muutaman kymmenen metriä, kunnes opasteet viittelöivät polulle.

Vain muutama askel, ja metsä kahmaisee kulkijan syliinsä.

Heinisuon polku on jäinen ja liukas, kovan käytön tallaama, joten turvallisempi on kulkea polun vieressä.

Paitsi jos on koira.




Viime käynnin jälkeen polun yli on kaatunut ennätysmäärä puita.

Osa niistä on ehditty raivata pois reitiltä, mutta monet odottavat vielä sahan kosketusta.
Onneksi metsässä on nyt hyvin vähän lunta.

Rankojen kiertäminen onnistuu kahlaamatta umpihangessa.







Suon ylittävät pitkospuut ovat ilman piikkareita kulkeville hengenvaaralliset.

Pitkospuita rakastavaa koiraa ei sen sijaan mikään pitele poissa pitkoksilta.

Suon jälkeen livahdetaan taas metsän kätköihin.

Heinisuon reitti kulkee komeiden puiden katveessa.



Vielä yksi pitkossilta ylitetään ennen autotielle saapumista.

Tuon sillan alla on kovillakin pakkasilla sulaa vettä, joten siinä on parasta pysytellä jäisillä lankuilla.

Tästä onkin enää muutama metri autolle, ympyrä sulkeutuu.

Kävelyn pituus ei ollut montaa kilometriä, mutta metsässä kävely virkistää aina ruumista ja sielua.