perjantai 19. lokakuuta 2018

Camino Portugues, tie vie Santiago de Compostelaan


(osa 15)  Padronista on tapana lähteä viimeiselle 26 km taipaleelle kohti Santiago de Compostelaa aamulla aikaisin, kun on vielä pimeää.

Niin teimme mekin 18.9.18.
Ensimmäiset kilometrit kulkivat vilkkaan autotien laitaa. Se oli harmillista, sillä aamutuimaan tien liikenne oli suorastaan ruuhkaista. Ja pimeys vielä lisäsi vaaran tuntua.

Hautuumaa Iria Flavia soi pienen helpotuksen, ja pian sen jälkeen reitti sukelsikin maaseudun ja pienten kylien rauhaan.




Kivisten kylien kiviset kujat olivat mukavia käveltäviä.

Keltaisia nuolia oli riittävästä ja reittiä oli helppo seurata.


Kaikista kapeimmalla kohdalla kaksi pientä koiraa juoksi haukkuen kohti, pysähtyi sitten nuuhkaisemaan meitä silmät ilkikurisesti loistaen ja jatkoi aamulenkkiään mutkan taakse.

Tämä vaeltajien "pelottelu" oli varmaan niiden joka-aamuista hupia.

Kylien ja maaseudun jälkeen taivallettiin pikatien laitaa. Sievästi jonossa kaikkien muiden kanssa.

Onneksi tässä oli aika leveä penger.

Ja onneksi tätä ei ollut muutamaa kilometriä enempää.

Päivä ei nyt valjennut ihan niin kuumana, kuin olimme parina viikkona tottuneet.

Se sopi meille oikein hyvin.

Kaikkien Santiago de Compostelaan johtavien Caminoiden varrella on kuollut vaeltajia.

Onneksi toki vain muutamia.

Monille heistä on pystytetty tien laitaan, tai joskus alberquen seinälle, muistomerkki.


Tällä pylväällä vaeltajaystävät ovat halunneet muistaa Pedroa, jonka matka päättyi tähän kohtaan kesällä 2010.





Moinen muistomerkki pisti kävelijän aatoksissa elämän tärkeät asiat parempaan järjestykseen.

Valtavan iso ja pelottava vartija vahti aidan takana muutamaa lammasta ja possua.

Se oli työssään oikein vakuuttava, paitsi että sillä oli heikko kohta: se oli kovin perso kauniille sanoille ja kehumiselle.

Oli pakko ottaa kuva sen hempeän unelmoivasta katseesta, kun kehumalla kehuin sen upeaa ulkonäköä ja selvästi näkyvää ammattitaitoa vaativassa työssään.

Tämä jättiläinen ymmärsi tosi hyvin suomea!





Meille molemmille jäi tästä niiiin hyvä mieli.
Tällä alueella oli menossa jonkin sortin mielenilmaus.

Tulkitsimme asian niin, että Toysal-niminen jätelaitos oli suunnittelemassa tänne jotain, mitä paikalliset asukkaat kuumeisesti vastustivat.

Rio Tinton varrella olevassa kylässä liki jokaisen talon seinällä riippui talonväen mielipide asiasta.



Oli helppo olla kyläläisten kanssa samaa mieltä... mitä se sitten ikinä olikaan.

Luontoa ja ihmistä kannattaa aina suojella!


Kauniiden metsäisten polkujen jälkeen asteltiin vähemmän viehättävissä maisemissa.

Päivän lämpötila oli taas noussut hellelukemiin.
Se todella tuntui tänä viimeisenä kävelypäivänä, sillä reitti oli kaikkea muuta kuin tasainen.
Muutaman kilometrin kuluttua tien laidassa nököttävät vaihtoehtotolpat olivat meille uusi juttu, sillä kahdella edellisellä kerrallamme niitä ei ollut.

Seurasimme opaskirjamme ohjetta ja valitsimme vasemman, eli hiukan lyhyemmän ja paremmin merkityn reitin.
Simpukan malli paljasti sen olevan toista tolppaa tuoreempi.





Opaste johdatti meidät muutaman mutkan kautta Santiagon laitakadulle, josta lähdimme nousemaan kohti päämääräämme, eli Praza do Obradoiroa ja katedraalia.



Olimme perillä!
Takana oli liki 300 kilometriä seikkailua, yllättäviä käänteitä ja hienoja polkuja.

Santiagon kadut pursusivat vaeltajia ja ihan tavallisia turistejakin. Kivisestä ympäristöstä kaikuva äänten sorina oli korvia huumaavaa.

Edellisen käyntimme jälkeen Santiago oli muuttunut entistäkin ruuhkaisemmaksi. Ja nyt katedraalin ovella tarkastettiin kaikkien laukut katastrofien välttämiseksi. Pelko pahasta oli tullut tännekin.




Yksi Praza do Obradoiron hienoimmista rakennuksista on Parador Hostal Dos Reis Catolicos (v. 1486). Sen katon reunalla on rivi gargoileja tekemässä rännin virkaa.

Tarinan mukaan rakennuksen arkkitehti oli huonoissa väleissä silloisen kirkon pään kanssa ja hän teki piruuttaan yhdestä gargoilista pyllistävän pojan.




Vuosisatojen ajan tuo poika on sadekeleillä ilmoittanut arkkitehdin mielipiteen kirkon miehistä.







Kun olimme asettuneet hotelliimme Hortas-kadulla, läksimme hakemaan viimeistä leimaa ja compostelaa peregrino-toimistolta.

Toimisto oli tupaten täynnä vaeltajia. Emme halunneet jäädä jonottamaan ja koska olisimme Santiagossa kaksi yötä, päätimme tulla seuraavana aamuna paremmalla onnella.

Seuraavana aamuna toimisto oli aivan yhtä täynnä väkeä. Ja niin siinä sitten kävi, että se viimeinen leima jäi saamatta ja compostela niinikään.

Kun kotona on valmiina jo neljä compostelaa, ei sillä viidennellä ollut niin väliä...

Illalla tapasten ääressä kertailimme kuluneita viikkoja. Minä olin tyystin säästynyt rakoilta ja kanssavaeltajan rakot olivat maltillisen pieniä, tuskin mainittavia.
Aikaisemmilla Caminoilla hyvin pelittäneet Meindlin vaelluskengät olivat nyt olleet liian raskaat, koska TAP oli ystävällisesti keventänyt reppumme noin neljäkiloisiksi. Keveämmilläkin popoilla olisi pärjännyt hyvin.
Hotellivalintamme olivat olleet pääosin mainioita ja booking.com oli toiminut hienosti. Olimme valkanneet yöpymispaikat n.60 e/yö/ 2h periaatteella.
Kävelemämme reitit olivat yllättäneet ja enimmäkseen positiivisesti, maisemissa ei todellakaan ollut valittamista.
Joka päivä olimme saaneet kulkea T-paitakelissä, vieläpä aika kuumassa sellaisessa.



Entä kadonneet matkatavaramme? Matkalaukkumme, joka sisälsi molempien reput tarkoin valittuine varusteineen siis hävisi retken alussa lentäessämme Helsingistä Lissabonin kautta Portoon. Onneksi vaelluskenkämme kulkivat käsimatkatavaroissa, muuten olisimme olleet todella pulassa.

Täällä Santiagossa ensimmäisenä iltana tuli pojaltamme viesti, että tuo laukku oli nyt Suomessa! Hän ilmoitti lähettipalveluun, milloin sen voisi tuoda meille. Ja kun parin päivän kuluttua puolen yön jälkeen ajoimme kotipihaamme, odotti tuo kauan kadoksissa ollut pakaasi meitä kotirappusilla. Se oli tuotu vuorokautta liian aikaisin, mutta siinä se nyt oli. Ja kaikki tavarat olivat tallella! Lentoyhtiö TAP:n lappujen lisäksi siinä keikkui myös Lufthansan lappu, joten laukku oli varmaankin kierrellyt tuon pari viikkoa ympäri eurooppaa.
Myöhemmin lähetimme TAP:lle kuittikopion Portossa ostamistamme kamppeista. TAP ilmoitti, että he voivat toki maksaa meille tuon 240 euroa, jolla jouduimme ostamaan uusia varusteita. Tai vaihtoehtoisesti saisimme 480 euron edestä lentovouchereita TAP:n lennoille.

Kumman niistä mahdoimme valita?







keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Camino Portugues, takaisin muiden seuraan

(osa 14) Aamu (17.9.18) Vilagarcia de Arousassa valkeni sumuisena ja melkein tihkusateisena.
Olimme edellisenä iltana tutkailleet opaskirjastamme (John Brierley, Camino Portugues) tämän päivän reittiä.
Käveltävänä olisi noin 27 kilsaa Padroniin, josta ekat 10 autotien laitaa. Kilometrimäärässä ei ollut mitään vikaa, mutta autotienlaita ei todellakaan houkutellut.
Niinpä päätimme turvautua pitkästä aikaa Caminonkulkijan parhaaseen ystävään, eli taksiin.



Ystävällinen taksiheppu kuskasi meidät osapuilleen tuon 10 kilsaa Catoiraan, sopivasti Dia-ruokakaupan eteen.

Poikkesimme ostamaan vähän evästä reitille ja aloimme sitten ihmetellä miten löytäisimme Caminon keltaiset nuolet.

Eipä niitä siihen hätään löytynyt, koska emme olleet täsmälleen reitillä. Niinpä Googlemaps toimi oppaanamme, kunnes äkkäsimme kuvissa olevat, rahvaalle tarkoitetut opasteet.
Tavoitteenamme oli Paseo Maritimo, joka lähtisi läheltä Torres de Oestea.

Lievän sekoilun, muutaman harha-askeleen ja parin ylimääräisen metrin jälkeen yhytimme Rio Ullan rantaa seurailevan ihastuttavan Paseo Maritimon.

Tämä kävelytie oli paikoin kivetty, paikoin soralla. Ja kokolailla tasainen.

Oli mukava kävellä metsässä kaukana liikenteen melusta ja sen tuomasta kiireen tunteesta.

Keväisin täällä soi varmaan aikamoinen lintujen sinfonia.

Olisi ollut hienoa, jos Camino olisi ollut tällainen ihan Vilagarcia de Arousasta asti.
Eipä olisi tarvinnut vaivata taksia.

Juuri, kun olimme miettimässä, mahtaisiko Vilanova de Arousasta aamuisin vaeltajia kuskaava vene kulkea näin sumuisella kelillä, kuulimme joelta moottorin surinaa.

Just ja just ehdin napata kuvan vaeltajia täynnä olevasta paatista, joka huristi aika lähellä rantaa kohti Pontecesuresia.
Tuo porukka olisi hyvässä lykyssä jo tänään Santiago de Compostelassa.

Hei vaan! Tulisimme huomenna perässä.

Kotvasen tovin kuluttua Paseo Maritimo muuttui pehmeäksi metsäpoluksi.

Ja samalla aurinko onnistui lopultakin hälventämään sumun.

Metsässä ei enää kuljettukaan tasaisella, vaan päästiin mukavan kumpuilevaan maastoon.








Metsän jälkeen saavuimme pienen kylän nurkille.



Uskaltauduimme taas maistelemaan kypsiä rypäleitä, koska kukaan ei ollut näkemässä.
Tämä taisikin olla jotain toista lajiketta kuin aikaisemmin vohkimamme, sillä maku oli aika kirpsakka.

Vaikka taivas näytti pilviseltä, alkoi päivä olla taas tosi helteinen.

Kuljimme kujia talojen ja viljelysten välissä kuunnellen koirien, kanojen ja satunnaisten aasien möläytyksiä.

Ihmisiä tällaisissa kylissä näki tosi harvoin... no joskus pihoilla ja pelloilla askartelemassa.
Kylän jälkeen saimme kävellä useamman kilometrin lähes viivasuoralla asfalttitiellä aivan junaradan vieressä.
Osuus ei ollut lainkaan niin masentava, kuin olettaisi: autoja tiellä taisi kulkea peräti kolme ja juna ohitti meidät kerran.

Ainoa masentava asia oli tuo kova tien pinta, joka pidemmän päälle tekee jaloista muussia.

Tai mokkoa, kuten meilläpäin sanotaan.

Pitkä suora osuus päättyi pieneen teollisuusalueeseen ja viehkoon pikkukylään. Sitten olimmekin jo Pontecesuresissa.

Juuri tuolla sillalla yhytimme perinteisen Camino Portuguesin ja liityimme osaksi Padronia kohti vaeltavaa isompaa porukkaa.

Viime päivinä olimme nähneet niin vähän muita vaeltajia, että melkein ujostutti.


Viimeiset kilometrit ennen Padroniin saapumista olivat taas tavallisia pidempiä, kuten aina kun päämäärä on lähellä.

Päivän kävely oli kuitenkin helppo ja kun nyt saavuimme jo kolmatta kertaa Padroniin, olimme suht virkkuja ja hyvissä voimissa.

Padronissa jokainen kuppila oli vaeltajien valtaama. Olimme jälleen keskellä fleece-, sandaali- ja coretex-karnevaalia. Ja eri kielten sekamelskaa.
Ja se sopi meille oikein hyvin.

Tämä oli viimeinen iltamme Caminolla. Huomenna kävelisimme jälleen kerran Santiago de Compostelaan.

Näissä mietteissä, iloisina ja hieman haikeinakin valmistauduimme seuraavan päivän 26 kilometrin taivallukseen.


(vielä olisi yksi tulollaan....)

maanantai 15. lokakuuta 2018

Camino Portugues, paluu meren ääreen

(osa 13) Aamu GaliciaBarrantesissa ei alkanut ihan niin aurinkoisena, kuin olimme tottuneet.
Aamun auer lupaili kuitenkin hyvin lämmintä päivää.

Saimme aluksi kävellä useamman kilometrin upealla polulla Rio Umian varrella. Kulku oli helppoa ja joutuisaa tasaisella reitillä.
Välillä olimme keskellä metsää, välillä maissi- tai viiniviljelmien laidalla.

Tämä oli hieno alku pitkälle päivälle.



Edessä oli näet melkein 30 kilsan kävely.
Johan tässä olikin sipsuteltu muutamia vajaita päiviä.

Päivän päämääränä oli Vilagarcia de Arousa meren äärellä.



Jokivarren loputtua risteilimme maaseudun sopuisissa maisemissa.

Näin syyskuussa pellot pursusivat kaiken sorttista vihreää.

Sorapoluilla oli helppo kävellä, vaikkei maasto enää ollut niin lättänää, kuin aamusta.
Varsin paljon kävelimme myös asfalttiteillä, mutta ne olivat hyvin rauhallisia. Autoja ei juuri näkynyt.

Kypsät viiniviljelmät houkuttivat maistelemaan rypäleitä... kunhan kukaan ei ollut näkemässä.
Ne olivatkin hyvin makeita ja mehukkaita.

Pian tämän jälkeen kiipesimme päivän ainoan ison mäen, joka sekin tosin oli vain muutaman hikipisaran korkuinen.

Kun olimme selvinneeet mäkipahasesta, lounastimme Mississippi-kahvilassa. Pakko sanoa, että osasivat kyllä väsätä hyvän bocadillon ja hampurilaisen.
Hyvä oli myös lepuuttaa kinttuja ennen isompaan kaupunkiin tuloa.

Lounastuksen jälkeen saimme pienessä Monte San Roguessa ihastella entisaikojen maajussien parhaalle työkaverille omistettua patsasta.



Tämän jälkeen reitti vei yhä alemmaksi ja alemmaksi...









... kunnes olimme jälleen meren äärellä. Ja Vilanova de Arousassa.


Ranta oli täynnä eritasoisia leirintäalueita. Sesonki oli selvästi päättymässä, sen verran vähän oli väkeä liikkeellä.

Tässä kohdin oli hyvä istua ja antaa varpaiden tuulettua. Tämä oli tärkeä osa jokapäiväistä kävelyä. Kintut tykkäsivät, kun sukat kuivahtivat.

Aurinkokin oli taas iloksemme ilmestynyt pilviverhon takaa nostaen vielä hieman päivän lämpötilaa.


Vilanova de Arousasta lähtisi aamusella vaeltajia kuskaava venekyyti Pontecesuresiin, eli 30 km oikeaan suuntaan.

Emme kuitenkaan halunneet olla laivurin, vuorovesien ja sääolosuhteiden armoilla, vaan olimme päättäneet kävellä tuonkin osuuden. Toki riippuen taipaleen maastosta ja kelistä.

Niinpä jatkoimme osin rantaa, osin hikisiä kaupungin katuja vielä 10 kilsaa eteenpäin Vilagarcia de Arousaan asti (näillä kaupungeilla oli kyllä hämäävän samakaltaiset nimet).

Tässä ekassa kaupungissa, eli Vilanova de Arousassa reitti oli paikoin harmillisen epälooginen tehden turhia lenkkejä, jotka venyttivät hieman hermoja. Jossain kohdin se oli myös hatarasti merkitty.

Googlemaps piti meidät kuitenkin suht hyvin kartalla.







Kun lopulta saavutimme Vilagarcia de Rousan, olivat päivän kilometrit, helteisyys, liikenne ja asfaltti vieneet meistä aika hyvin mehut.

Hotellitoimien jälkeen istuimmekin hyvän tovin ihailemassa ilta-auringon kajoa meren pinnassa.


Meillä oli jäljellä enään kaksi kävelypäivää.
Huomenissa saavuttaisimme taas perinteisen Camino Portuguesin ja jättäisimme hyvästit Senda Litoralille ja Variante Espiritualille.

No, se olisi vasta huomenna....

(vielä seuraa jatkoa...)

lauantai 13. lokakuuta 2018

Camino Portugues, kukkulan yli puiden siimekseen

(osa 12) Hyvin nukutun yön jälkeen uusi aamu (15.9.18) Combarrossa alkoi aurinkoisesti.

Päivän kävelyllä jättäisimme hetkeksi hyvästit merelle.

Variante Espritual lähti nousemaan kohti kukkuloita heti hotellimme vierestä.

Edessä oli vajaan 20 kilometrin taival, josta ensimmäiset 10 ylämäkeen.
Päivän maalina oli Barrantes, joka oikeastaan oli vain kahden tien risteys.

Sellainen risteys, jossa oli hotelli.












Pienet jyrkässä ylämäessä kulkevat kujat johdattivat meidät tuota pikaa maaseudun rauhallisille asfalttiteille.

Ylhäältä Miradoro Loureirolta avautui näkymä tulosuuntaan merelle.
Muutoin maisemanäkymät olivat aika vähäisiä metsän takia.

Reitti siirtyi asfaltilta leveille helppokulkuisille sorapoluille ja oli kyllä hyvin merkitty.

Sorapolut nousivat kukkulan huipun tuntumaan (460mpy). Sitten ei enää kuljettu isoja ylämäkiä, vaan loivaa lainehdintaa.



Armenteiran luostari oli alamäen alussa.

Luostarin muurien ulkopuolella oli pari kahvilaa just meitä varten.

Päivä alkoi taas olla kovin helteinen, joten pidimme ihan kunnon tauon limpparien ääressä.
Kävelyn seuraavasta osuudesta olimme lukeneet opaskirjasta, mutta sen upeus kyllä yllätti meidät.

Siirryimme luostarin alapuolelta pitkälle jokea myötäilevälle metsäpolulle, jonka nimi oli Ruta da Pedra e da Aqua.

Polun varrella oli useita vanhoja raunioituneita myllyrakennuksia ja niihin liittyviä kivirakennelmia.
Menneinä aikoina näille vesimyllyille on ollut iso tarve.
Myllyjä käytettiin myös sahojen voimanlähteenä.

Varjoisa polku, metsän vehreys, veden solina ja alamäki oli hieno yhdistelmä.





Ja myötämäkeä jatkui melkein viisi rentouttavaa kilometriä.

Kun satumainen jokipolku päättyi oltiin taas ihmisten ilmoilla ja aika pian myös pikateiden liikenneympyrässä.

Liikenneympyrän jälkeen saimme vielä kävellä kotvasen tovin joen rantaa, kunnes olimmekin jo päivän tavoitteessa, Barrantesissa.





Opaskartta polun loppupäässä selvensi kuljetun reitin luonnetta.


Tämä oli ollut hieno päivä vaihtelevin maisemin. Alun ylämäki ei ollut liian raskas, kukkulalla kulkeva polku oli helppo ja lopun joenvarsireitti aivan hurmaava.

Päivän kävelyä sopi kelailla leppeässä ilta-auringossa raikkaan alvarinhon ääressä.



Jos joku vielä miettii TAP:n hukkaamia matkatavaroitamme: niistä ei tässä vaiheessa kuulunut yhtikäs mitään...


(seuraavaksi takaisin meren rantaan...)