perjantai 26. maaliskuuta 2021

Kevätretki Torronsuon temppuradalle

 


Pitkän ja lumisen talven jälkeen vaelluskenkä alkoi vipattaa siihen malliin, että oli korkea aika lähteä kevään 2021 ensimmäiselle pidemmälle retkelle. Lupailivat aurinkoista keliä ja siitä riemastuneena suuntasimme aina yhtä ihanalle Torronsuolle.
Torronsuon vuosi sitten uusittu kymmenkilometrinen lenkki oli tavallaan houkuttanut meitä koko talven ja nyt kun lumet olivat sulaneet jo useamman päivän oli sopiva hetki ajella Kiljamon parkkipaikalle. Satelliittikuvassa näkyvän punaisen lenkin kuljimme vastapäivään. Kuvasta näkyy hyvin myös kuinka reitti itseasiassa kiertää koko suon, joka möllöttää omia aikojaan kuvan keskellä.


Heti parkkipaikan jälkeen olimme päivän teeman äärellä. Pitkospuita oltiin jossain vaiheessa uusimassa ja jostain ihme syystä uudet lankut oli päätetty asetella olemassa olevien pitkosten päälle. Mielenkiintoinen ratkaisu, joka ihan pikkaisen hankaloitti kävelyä. Kulkua hidasti myös se, että seurueen pitempi puolisko oli unohtanut pakata mukaan nastakenkänsä. Se vaikeutti etenemistä jäisillä osuuksilla ... mutta vain hiukan... sanoo hän jolla oli nastat alla.



Kun tultiin vuosi sitten rakennetuille pitkoksille oli kävely helpompaa. Tosin reitti kulki pitkän matkaa myös jäisiä polkuja pitkin, joka toi askellukseen omat jännitysmomenttinsa. Luvattu aurinko pysytteli sinnikkäästi pilvien takana, mutta eipä tuo paljoa haitannut.





Kun pitkospuut pääsivät pois metsästä olivat ne ihan kesäkunnossa. Sitä mieltä oli myös tunnistamaton perhosentoukka, joka määrätietoisesti vaelsi jään keskellä. Minne lie matka.



Helppokulkuiset pitkospuut jatkuivat mukavan pitkästi. Ne loppuivat osavasti metsänlaitaan. Muutaman askeleen jälkeen olimme soratiellä, ja koht sillään taas metsäpolulla. Tämä tuttu reitti kulki salaperäisen kivimuurin sivuitse kohti Idänpään kallion tulistelupaikkaa.





Huima lasku oli meidän suunnastamme "huima" nousu ja pian sen jälkeen tulimmekin laavulle. 
Kuten olimme arvelleetkin oli kaikki retkeilijöille varatut klapit poltettu ajat sitten. Löysimme kuitenkin yhden polttokuntoisen käkkärän. Repusta löytyneiden sytytyspuiden avustuksella siitä saatiin ihan kelpo tuli makkaroita varten.



Istuimme tulilla hyvän tovin käristeiden ja jälkkäreiden ääressä. Sitten jatkoimme matkaa pitkin Haipiontietä. Olisimme voineet jatkaa kävelyä myös metsäpolulla, mutta helppokulkuinen soratie houkutti enemmän.
Tien varressa oli myös suosikkipostilaatikkoni, josta olenkin napannut kuvan useampana vuonna.



Oivalliset opasteet opastivat meidät Haipontieltä takaisin metsään. Jäljellä oli osapuilleen neljän kilometrin kävely Kiljamon parkkiin.



Polku oli paikoitellen lumen ja jään peitossa, paikoitellen ihan kesäkunnossa. Sula maa tuntui hyvältä kenkäin alla. Tuli tunne kesän alkamisesta ja aavistus tulevista metsäretkistä. Ehkä jopa helteisistä.




Toisin kuin aikaisemmilla Torronsuon retkillämme emme nyt pitäneet Louhoksella minkään sortin taukoa. Täällä olikin yllättävän paljon lunta. Jatkoimme tappavan jäisen alamäen jälkeen metsän pitkoksille.





Hienon metsäpolun jälkeen olimme taas suon äärellä ja valmiina astumaan pitkoksille. Ihan alkuun ne olivat lumen ja jään peitossa. Kyltti varoitti huonokuntoisista pitkoksista, mutta ei todellakaan edessä olevasta temppuradasta.





Liki koko matkan uusia lankkuja oli surutta ladottu vanhojen pitkosten päälle. Osa niistä oli tukevasti käveltävissä, mutta suurin osa hämäävästi keikkumassa ja vipottamassa. Aikamoinen temppurata! Tai kuten vastaan kävellyt retkeilijä sanoi: "Olympiatason esterata".





Metsän reunassa pilkotti jo Kiljamon näkötorni, mutta me emme kulkeneet parkkipaikalle sen kautta, vaan valitsimme risteyskohdassa vasemmanpuoleisen reitin. Halusimme nähdä miltä upiuusi esteetön pitkososuus näyttäisi.



Wau tämä oli hieno. Uuttuuttaan kiiltävä leveä väylä alkoi Kiljamon nuotiopaikan tuntumasta ja jatkui reippaasti tänne oikean suon ääreen. Näköalatasanteelta puuttuivat vielä penkit, mutta muuten reitti on valmis.



Jatkoimme vuosi sitten uusituilla lankuilla hetken ja tulimme sille vanhalle esteettömälle reitille. Sekin oli liki kokonaan uusittu. Hieno homma.



Jäljellä oli vain pieni pyrähdys jäiselle parkkipaikalle. Tullessamme täällä oli vain yksi auto, mutta lempeä kevätsää oli päivän mittaan houkutellut porukkaa temppuradalle. Kaikille riitti kyllä hyvin tilaa.

Torron kierros on osapuilleen kymmenen kilometriä, eli mukava päiväretkikohde. Vaan ei nyt, kun komea pitkosreitti on haastavana esteratana. Päivän aikana kummastelimme pariin otteeseen, miksei asiasta ollut missään varoitusta.



torstai 11. maaliskuuta 2021

Luminen Ahvenistonharju

 


Yllättävä maaliskuinen lumimyrsky koitteli kovalla kädellä eteläistä Suomea. Kun  aurinko seuraavana päivänä paistoi pilvettömältä taivaalta läksin katsomaan kuinka paljon lunta oli kasaantunut Hämeenlinnan Ahveniston (= Appara ) harjulle. Edellisenä yönä pakkasta oli ollut liki 25 astetta, mutta nyt ei kymmentäkään.
Kävelin Apparan kuntoportaiden yläpäähän ja oikeastaan siitä se harjupolku alkoikin. Apparan maastossa risteili monenlaisia hiihtolatuja, mutta perinteisesti harjun lakipolku on jäänyt kävelijöiden ja pyöräilijöiden käyttöön. Niin tänäkin talvena.


Näin aluksi harjupolku oli aika leveä ja suht paljon tallottu. Tämä huolimatta siitä, että edellispäivänä lunta tuprutti varmaan parikymmentä senttiä. Täältä ylhäältä näki vilauksella Apparan kahvilarakennuksen ja vuoden 1952 Olympialaisia varten rakennetun tornin. 
Tästä matka jatkui harjua pitkin pohjoiseen.




Alkumatkasta polku oli ihan kulkukelpoinen, mutta kun matka eteni polku kapeni. Täällä sitä oli tallonut vain muutama kulkija ja reitti muuttui aika raskaaksi käveltäväksi. Lumen alla vaani jää. Vaan eipä tuo haitannut, sillä aurinko paistoi eikä kipakka tuuli osunut tänne puiden keskelle.




Ylemmässä kuvassa vuoden 1952 Olympialaisten maastojuoksureitti lähti harjulta jyrkkään alamäkeen vasemmalle. Kävelen tuon hienon reitin luultavasti ja toivottavasti joskus kesällä vaan nyt jatkoin kapoisella harjulla eteenpäin. Polun varressa oli monenlaisia eläinten jälkiä. Oravat, jänikset ja kauriit tunnistin, mutta kaikki muut taisivat olla erikokoisten koirien tassuista... vaikka saattoihan joukossa olla ihka oikea kettukin.






Kun harju loppui oli edessä kohtalaisen vilkasliikenteinen Hämeen Härkätie. Jo pelkkä autojen meteli harmitti, saati sitten autotien laidassa kävely. Niinpä hylkäsin oitis ajatuksen kotiinpaluusta liikenteen seassa. Oli helppo tehdä täyskäännös ja palata harjupolun hiljaisuuteen. Sitäpaitsi kotimatka olisi helpompi koskapa olin jo tulomatkalla tallonut polkua paremmaksi. Näin toimii positiivinen ajattelu. 



Nyt alkoi kello olla jo niin paljon, että harjulle hakeutui muitakin kulkijoita. Vastaani tuli pari maastopyöräilijääkin, joista toinen viiletti kuin kesäkelillä ja toinen talutti pyöräänsä ja valitti hankalasta lumesta.



Lumettomana aikana kulutan tähän reittiin osapuilleen puolitoista tuntia. Näin hankien keskellä kulku oli paljon verkkaisempaa. Lumi ei ole minun elementtini ja odotan malttamattomana sen katoamista, mutta kieltämättä valkea metsä näytti hyvin kauniilta.