sunnuntai 26. helmikuuta 2023

Luminen Appara

 


Hämeenlinnan Ahvenisto eli Appara on tavallaan kotimetsäni. Talvisin liikun siellä vähemmän sillä hiihtely ei kuulu lempihommiini. Olen kävelijä. 
Vuoden 1952 Olympialaisten nykyaikainen viisottelu kisattiin täällä keskellä komeaa harjumaisemaa. Siitä muistona ovat hyvin ansaitut renkaat.



Aloitin lenkkini kartan oikeasta alakulmasta tuolta uima-altaan kohdalta. Punainen viiva kertoo suunnilleen reittini. Kiersin siis Ahvenistonjärven lyhyintä reittiä vastapäivään. Nuo mustat viivat ovat latuja.



Nyt ei hiihtäjiä näkynyt, taisivat kaikki suihkia moottoriradan ladulla. Sen sijaan paikalla oli paljon mäenlaskijoita. Se ei olekaan mikään ihme, sillä täältä löytyy mäkiä nössöille, hurjapäille ja upeita luuntaittomäkiä itsesuojeluvaistonsa menettäneille.

Allas odotteli kevättä... kuten moni muukin.



Jätin taakseni altaan ja lähdin kohti pohjoista. Nyt oli reitillä niin paljon lunta että se peitti polulla olevan jään. Tässä oli oikein hyvä kävellä kitkakengillä.



Reitti seuraili suht tarkkaan rantaviivaa. Olisi tuossa toki rannemmaksikin päässyt mutta se polku taisi olla vielä kävelykelvoton.



Puolukanvarpu haisteli tuulia ja se onkin valmiina kasvuun heti kun lumi sulaa pois.

Viime kesänä pitkään ja hartaasti korjailtu polunpengerrys näytti oikein hyvältä.



Järven pohjoisimmassa päässä käännyin rantaa pitkin länttä kohti.




Järven läntisen rannan Muurahaissaari on oikeasti niemi. Joskus ammoin se lienee ollut saari. Täällä on laituri niille jotka haluavat uida ja nauttia auringosta hieman syrjemmällä. Myös kesäiset suppailijat hyödyntävät rauhaisaa rantaa.


Kuntoilutelineet ovat lämpimämpään aikaan kovassa käytössä. Jäljistä päätellen niillä keikutaan myös lumen keskellä.



Kohta putkahdin metsästä ihmisten ilmoille. Oikealla pilkistää uusi ja aika hieno lasten leikkikenttä. Sitä ympäröi tukeva aita jotteivat nassikat karkaa omia aikojaan järveen. 



Apparan Olympiahistoria on esillä monessa kohdin. Ja miksipä ei.




On aina hienoa kun kaupunkilaiset nauttivat Ahveniston luonnosta oli sitten helle tai halla. Pulkkamäkiin mahtuu paljon laskijoita.

Parikilometrinen järvenkiertoni oli ohi ja läksin kotia kohti nousemalla lumisia kuntoportaita.

Tuskin maltan odottaa kevättä, aurinkoa ja linnunlaulua... vallankin hillitön tirppalintujen viserrys kuuluu Apparan luontoon.




lauantai 18. helmikuuta 2023

Aulangonjärven talvinen polku

 


Ikäänkuin paeten mökkihöperyyttä lähdimme talviselle Hämeenlinnan Aulangonjärven polulle. Emme olleet pitkään aikaan jättäneet autoa Aulangon ulkoilumajan parkkipaikalle sillä tänne oli salaa ilmestynyt huomattavia uudistuksia. Parkkipaikkaa oli paranneltu ja sen kylkeen oli rakennettu uutta ja tarpeellista. Interaktiivinen infotaulu kertoi meille mukisematta päivän reitin. Tämä oli hauska yllätys, vaikkakin seurueemme pidempi piti taulua ehkä hieman omituisena.



Parkkipaikan kylkeen oli tuotu myös kiva leikkipaikka lapsille. Tuossa ihan vieressä oli edelleen kota nuotiopaikkoineen, joten aikuisten grillatessa lapsillekin oli nyt puuhaa.
Aivan mainio lisäys tarjontaan olivat siistit vessat. Tämä parannus tuo varmasti helpotusta monelle alueen retkeilijälle.
 


Me läksimme kiertämään Aulangonjärveä pohjoisen kautta eli myötäpäivään. Keltaisilla maalilänteillä merkitty polku oli hyvin tallottu.




Golfkentän nurkilla kävelimme jonkin matkaa tienviertä. Täällä ei onneksi juuri autoja liiku.

Kohta siirryimme isommalta tieltä pienemmälle ja ohitimme muutaman oivallisella paikalla sijaitsevan omakotitalon.



Peltojen poikki viivasuoraan kulkeva soratie oli kesähelteellä oikea pätsi, mutta nyt vilakammalla säällä vain hieman liukas.



Ohitimme Aulangon Heikkilän mökkikylän ja pääsimme takaisin metsään. Eikä suinkaan mihin tahansa vaan itsensä Sibeliuksen metsään. Tuo pieni luonnonsuojelualue kattaa melkein koko Aulangonjärven itäisen rannan.



Vaikka reitti oli kovaksi tallottu oli se vain paikoin liukas. Pahimmilla kohdin tosin joutui etsimään pitävämpää alustaa polun vierestä.
Metsässä ei ollut kovin paljoa lunta, välillä maa oli ihan paljaanakin.



Kesällä tällä polulla on aika erilainen tunnelma. Nyt oli hiljaista lukuun ottamatta muutamaa ääntään virittelevää tinttiä.




Levonkalliolle nousu oli kivikovan jään peittämä, joten tässä täytyi etsiä turvallisempi reitti metsän puolelta. Toisella meistä oli alla kitkat ja toisella nastat, mutta kumpaisellakaan ei ollut tarpeeksi pitoa kaltevalla jäällä.


Onneksi tämä ei ollut "kerran elämässä"- retki Aulangolle, sillä korea maisema järven yli kohti näkötornia oli sankan sumun peitossa. Me hämeenlinnalaiset voimme vierailla näillä poluilla vaikka joka päivä ja meille usvainen sää oli vain mukavaa vaihtelua.
Kesäisin täällä kallion päällä on hyvä paikka pitää taukoa, mutta nyt viluisempaan aikaan kaipasimme nuotion lämpöä.



Nappasimme ylämäen puuliiteristä mukaamme muutaman klapin ja laskeuduimme sitten alas järven rantaan nuotiopaikalle. Repussa odottivat vuoden ensimmäiset grillimakkarat.



Tulentekopaikallekin oli rakennettu tukevampi penkki retkeilijöiden iloksi.

Laiturilta ei juuri vastarantaa näkynyt. Aika hieno keli.



Repusta löytyneiden sytytyspuiden ansiosta nuotio syttyi kuin kesällä ikään. Järveltä kävi aika vilakka tuuli, mutta avotuli ja vallankin retkeilykauden ihka ensimmäiset makkarat lämmittivät mieltä. Keitimme tässä vielä kaasulla kuumaa juotavaa kera suklaakeksien. Siis aivan täydellistä.

Hieman sivummalla kallion muodot koristivat maisemaa.




Hyvänmittaisen tauon jälkeen jatkoimme matkaa rannan pitkoksilla kohti etelää. Tämä oli Aulangonjärven kiertoa parhaimmillaan. Pitkospuut oli rakennettu taitavasti rantaa myötäillen.

Kaunis koivunhelttakääpä oli kovasti kevään väreissä... mikä oli näin helmikuussa ilahduttavasti toivoa antavaa.






Pitkososuuden loppupäässä risukkoa oli kaadettu oikein urakalla. Puolustukseksi voi mainita että tällä kohdin kulkee maaston poikki voimalinja.

Kohta seurasimmekin jo Kihtersuon opastetta.



Tulimme retken ylivoimaisesti liukkaimmalle pätkälle. Tässä eivät auttaneet nastat eivätkä kitkat. Märkä jää vei mennessään. Kävelimme kotvasen tovin pusikon puolella.



Pellon ohitettuamme tulimme puupolulle joka täällä varjossa oli yllättävän jäinen.

Aulangonjärven eteläisen pään Kihtersuon uimarannalla ei ollut varsinaisesti ruuhkaa.




Olimme näin ohittaneet retken eteläisimmän pisteen ja lähdimme kulkemaan järven läntistä laitaa kohti pohjoista.
Jos olisi ollut kunnolla lunta ei tässä olisi oikeastaan voinut kävellä sillä talvisin tämä osuus on omistettu hiihtäjille. Olihan tuossa vieläkin jonkinsortin latu, mutta ei kyllä enää hiihtokunnossa.





Kallioimarre levitteli jo lumen alta ikivihreitä lehtiään. Hieman tuo taisi olla aikaisessa, mutta pienikin vihreä on parempi kuin ei yhtään.

Ja niin seuraavan mutkan jälkeen tulimmekin jo ulkoilumajan pihalle. 
Olimme kävelleet noin kuusi ja puoli kilometriä, lounastaneet vuoden ekalla nuotiopiirillä ja liukastelleet yllättävän vähän jäisellä polulla.