keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Pyhä-Nattanen ja Naliojan laavu



Juhannusviikon aamu Saariselällä alkoi porojen mussutuksella vuokramökin pihalla.
Hauskoja heppuja, kunhan  pysyisivät poissa autoteiltä.

Päivän retkikohde oli hieman Saariselältä etelään, eli Sompion Pyhä-Nattanen.
Ajatuksena oli kulkea rengasreitti vastapäivään Pyhä-Nattasen huipun ja Naliojan laavun kautta.





Vuotsosta käännyimme Sompiontielle, jonka varresta huipulle oli pari kilometriä.
Tien laidassa oli parkkitilaa muutamalle autolle.
Ehdimme paikalle ensimmäisinä, mutta tyhjä tila täyttyi nopeasti.

Taivas oli jälleen liki pilvetön, eli tulossa oli komea retkeilypäivä.








Tunturille nousu alkoi maltillisesti ja mukavasti pitkoksia pitkin. Niitä riitti hyvän matkaa, kunnes alkoi varsinainen kivikoissa kiipeäminen.
Reitti oli merkitty vanhoilla puupölkyillä, eikä eksymisen mahdollisuutta oikeastaan ollut.



Mitä korkeammalle polku nousi, sitä matalammaksi rinteen kasvillisuus kävi.
Samalla kivikko jalkain alla muuttui massiivisemmaksi.




Pyhä-Nattasen kuuluisat toorit ovat muodostuneet Nattasten punaisesta graniitista, joka on syntynyt magmasta kovassa paineessa kilometrien syvyydessä maan sisuksissa.
Se onkin paljon lujempaa kiviainesta, kuin ympäröivien tunturien huiput.

Toorit uhmasivat jopa jääkautta, eivätkä sortuneet jään puristuksessa.

Pyhä-Nattanen kohoaa 508 mpy.


Alempana rinteessä tulosuuntaan katsottuna näkyi myös pienempiä toorimuodostelmia.

Pyhä-Nattasen huipulla on vanha palovartijan tupa, jossa edelleen voi hätätapauksissa yöpyä.
Saattaa olla, että siellä on yövytty myös ilman varsinaista hätää.



Huipun houkutteleva kivirinki ei ole sallittu nuotiopaikka, vaikka siihenkin tarkoitukseen sitä lienee käytetty. Nyt oli niin tyyni keli, ettei ringin tarjoamaa tuulensuojaa tarvittu.

Kaukana etelässä siintävät Porttipahdan ja Lokan tekoaltaat. Sekä Sompionjärvi.



Soukkalammen takana kohosivat ne toiset Nattaset, eli Terävä-Nattanen ja Suku-Nattanen. Terävä-Nattaselle kulki myös vaelluspolku, mutta siellä vierailu jäisi toiseen kertaan.



Onnellisena hymyili ihminen, jonka haave päästä Pyhä-Nattasen upeisiin maisemiin oli toteutunut. Pyhä-liite sopii niin hyvin tämän tunturin tunnelmaan. Ei ole mitkään ihme, että myös muinaiset pohjolan jumalat viihtyivät näillä nurkilla.


Toisen maailmansodan aikana saksalaiset käyttivät tooreja tähystyksiin. Jäänteitä tuolta synkältä ajalta oli vielä näkyvissä.
Toki tätä huippua on käytetty myös rauhanajan tähystyksiin ja maanmittauksiin.


Aikamme tooreilla seikkailtuamme kävelimme pienen pätkän ylöstuloreittiä takaisinpäin. Sen varrella oli opaste Naliojan laavulle.


Kivikkoisessa rinteessä laavulle johtava polku ei oikeastaan ollut näkyvissä. Täytyi vain suunnistaa merkkitolpalta toiselle ja toivoa, että jossain vaiheessa vaikeakulkuinen kivikko loppuisi.

No, ei se loppunut.
Onnekasta oli, että suurin osa kivijärkäleistä oli niin isoja etteivät ne heiluneet askelten alla. Pienemmät eivät aina olleet niin vakaasti paikoillaan.


Tämä oli tällainen tasapainorata, jossa täytyi kulkea kieli keskellä suuta. Alaspäin hyppiminen eri suuntiin sojottavien lohkareiden keskellä ei ollut ihan helppoa. Sateella ja märillä kivillä taitotemppuilu olisi voinut olla peräti vaarallista.

Kivikkoa jatkui ja jatkui. Tai ainakin siltä se tuntui. Satunnaisesti lohkareiden lomassa oli parin askeleen verran tasaista polkua. Mutta sitten taas pääsi pomppimaan järkäleille.

Läheltä piti tilanteista huolimatta selvisimme onnekkaasti ja ehjin nahoin ihan alas asti.



Olipa helpotus astella taas liki tasaisella metsäpolulla. Pienet lätäköt eivät tuntuneet missään ja pusikoista syöksyneitä hyttysiä tervehdittiin käden heilautuksella.
Ainakin aluksi. Ja sitten kaivettiin repuista Offia.


Naliojan laavulle oli ilo istahtaa ja keittää kahvit ja kaakaot.
Kintut saivat ansaitsemansa lepohetken.

Laavulla tapasimme pari hauskaa retkiseuruetta, jotka olivat kiertämässä samaa lenkkiä, mutta toiseen suuntaan.

He kaikki olivat ottaneet selvää siitä, että heidän kiertosuuntansa oli se helpompi.
No niinpä!

Vaan olisiko kivikossa ylöspäin kipuaminen helpompaa, kuin alaspäin pomppiminen?





Kun kevyt eväs oli nautittu jatkoimme aurinkoista metsäpolkua Sompiontien suuntaan.

Parikilometrinen tasainen reitti kulki aika kostealla seudulla. Hyttysiä riitti.



Viimeiseksi rupeamaksi jäi runsaan kilometrin taivallus Sompiontiellä P-paikalle.

Lievästä ylämäestä huolimatta kulku oli tosi kevyttä.
Kaikkiaan kierros oli osapuilleen seitsemän kilometriä.











Koska komea päivä ei ollut vielä kovin pitkällä päätimme käydä Kiilopäällä lounastamassa.
Ehkä kävelisimme samalla reissulla Kiilopään Kiirunapolunkin.

Siitä lisää seuraavaksi.




maanantai 24. kesäkuuta 2019

Iisakkipäältä Vellinsärpimään


Mikäpä olisi sen hienompaa kuin juhannusviikko Saariselällä? Tunnelmaa eivät lannistaneet edes Kaunispään mustat mökkirivistöt, jotka uhkaavasti vahtasivat kulkijaa, kuten yläkuvassa.
Pohjoisen pilvettömän taivaan alla valitsimme ensimmäseksi päiväretkeksi patikoinnin Iisakkipään kautta Vellinsärpimälle. Ja sieltä pitkän kaarroksen kautta takaisin.
Kartassa lähtöpaikka on tuo Saariselän reittien lähtöpiste vasemmassa reunassa. Sieltä kulkisimme vihreää väylää Iisakkipään huipulle, josta sitten hipsisimme ruskeaa polkua Pääsiäiskurun kautta Vellinsärpimään. Takaisin Saariselälle kävelisimme Luttojoen rantaa kaartaen.



Reittien lähtöpisteessä oli valinnanvaraa.
Iisakkipään nurkilla kulki lyhyempi ja pitempi luontopolku.

Me läksimme aluksi kulkemaan sitä pitempää.


Opastukseen oli täällä panostettu melkein liiankin hyvin.



Olivat ehkä kyllästyneet etsimään eksyneitä lantalaisia tunturista.





Alkumatkamme kulki samaa reittiä parin muun maastoon merkityn polun kanssa.


Aluksi taivallettiin koreassa lehtomaisessa maastossa.
Täällä pohjoisessa puut olivat vielä aika keväisessä kuosissa.

Kuuluisa Luttojoki saa alkunsa Saariselän nurkilta. Tässä se näytti enemmänkin pieneltä puroselta.

















Vaan eipä aikaakaan, kun polku alkoi nousta kuivemmille seuduille.

Se oli leveästi sorastettu ja helppoa astella.

Siinämäärin, kuin ylämäen astelu on.





Nousimme kokoajan vaivihkaa ylöspäin.
Kivikkoisten ja kuivien kohtien jälkeen oltiin yllättäen taas veden äärellä.



Tämä osuus muistutti paljon Äkäslompolon Varkaankurun polkua, vaikkei saavuttanutkaan ihan samanlaista loistokkuutta.

Hieno pätkä silti.
Veden ääni metsäpolulla on aina plussaa.


Iisakkipään nousussa oli muutamia infotauluja ympäröivästä luonnosta. Me pääsimme lähemminkin tutustumaan paikallisiin, kun poro kavereineen sivusi kulkuamme.
Tunturin matalan kasvuston matala kaunokainen sielikkö väritti rinnettä. Se tuntui oikein imevän aurinkoa itseensä.





Iisakkipään huippu on 454 metrin korkeudessa. Täältä avautui upea näköala mahtavaan UKK-puistoon. Katse kantoi kilometrien päähän.
Eipä ollut mastoja tai mökkejä häiritsemässä erämaan tuntua.
Nattasten legendaarinen profiili kohosi etelän suunnalla.




Pidimme huipulla pienen hengähdystauon, ihastelimme maisemia ja läksimme sitten laskeutumaan kohti Pääsiäiskurua. Reitti oli edelleen selkeä ja hyvin merkitty.
Iisakkipäälle nousu on Saariselän suosituimpia reittejä, mutta me saimme kulkea melkein kahteen pekkaan. Vain muutama onnellinen retkeilijä tuli maastossa vastaan.
Sielikön keralla myös iki-ihana kurjenkanerva nautti kesäpäivästä.






Pääsiäiskuru tunnetaan myös Iisakkikuruna. Se on repäissyt syvän haavan Iisakkipään kylkeen. Suojaisemmissa kohdin viime talven lumet pinnistelivät päivän lämpöä vastaan.
Polku seuraili kurun reunaa, kunnes laskeutui aivan sen pohjalle virtaavan veden partaalle.





Jokipahanen ylitettiin parhaat päivänsä nähneitä pitkoksia pitkin. Pian sen jälkeen polku nousi suht maltillisesti seuraavalle harjanteelle.
Tällä retkellä oli mukavasti vaihtelevaa maastoa ja maisemia.







Mäen nousun ja laskun jälkeen edessä oli Tammukkajoen nuotiopaikka.
Sinne pääsi ylittämällä joen osavia astinkiviä pitkin.

Nuotiopaikalla oli arviolta parikymmentä yön metsässä viettänyttä pöllähtänyttä partiolaista, joten sivuutimme paikan aikas nopsasti.














Lyhyen metsäjaloittelun jälkeen saavutimme Vellinsärpimänojan.

Sen rantaa seurasimme aina Vellinsärpimän päivätuvalle asti.








Vellinsärpimällä oli mielenkiintoinen tulisija.

Se toimi erinomaisesti ja saimme makkaramme käristettyä suht pienellä puumäärällä.


Tässä oli hyvä pitää pitempi tauko.

Hyttysiäkään ei ollut kuin malliksi. Ne ikäänkuin säästivät voimiaan seuraavien päivien suurhyökkäyksiin.

Kun retkeilee pohjoisessa juhannusviikolla on yksi asia varma: päivän valo ei lopu kesken.


Emme kuitenkaan viipyneet Vellinsärpimällä paria tuntia pitempää, vaan läksimme lopulta kohti Saariselkää.



Kivikkoisen ja kauniin metsäosuuden jälkeen yhytimme uudelleen Luttojoen. Nyt sillä olikin jo enemmän puhtia.












Kävelytie kulki aivan joen viertä.







Leveää baanaa oli helppo kävellä, mutta olisipa ollut kiva jos sen paikalla olisi ollut sopuisa metsäpolku.


Reitin viimeiset kilometrit kulkivat Kaunispään laskettelurinteiden laitaa. Ei kovin hohdokas loppu upealle päivälle. Onneksi se ihan viimeinen rupeama palasi puiden keskelle.

Reittiä Iisakkipäältä Vellinsärpimään on helppo suositella. Se oli hyvin opastettu ja maisemat sen varrella olivat monipuolisia ja upeita. Kilometrejä saimme kasaan viitisentoista.
Tämä oli hieno alku Saariselkä-viikolle.