sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Apparan kuntoportaat, lopultakin



Hämeenlinnan Ahveniston eli Apparan kuntoportaiden piti alunperin olla kävelykunnossa jo viime marraskuussa.

Kaiken sorttisia viivytyksiä osui kohdalle.
Ainahan niitä on.

Vaan nyt tammikuun 25. päivä kuntoportaat on julistettu avatuksi.


Tosin jo viikon tai parin verran me intoilijat olemme kiertäneet erilaiset tiesulut ja esteet päästäksemme portaisiin.

Se ei ollut oikein ja ainakin osa meistä katuu tekoaan.



Puolivälissä portaita on meille heikkokuntoisimmille rakennettu ystävällisesti tasanne ja penkki hetken huilailua varten.

Portaikon toisena tehtävänä on vähentää jalankulkua Apparan monttuun vievän autotien laidalta.
Tuo tie on olosuhteiden pakosta aikas kapea eikä kovin turvallinen kävelijöille.
Toivottavasti moni hoksaa tämän mahdollisuuden laskeutua alas rauhassa kaukana mäessä kaasuttavista autoista.
Ja tosiaan päivän päätteeksi tästä pääsee myös ylöspäin. Se on sitä kuntoilua.





Portaikko on aseteltu suorastaan nerokkaasti metsän keskelle.

Askelmat ovat mukavaa puuta ja kaiteissa on kuulemma ledivalot.
Näin valosaan aikaan ne ovat tietenkin pimeinä.


Portaikolla on ollut monta tekijää. Tietojen mukaan vapaaehtoiset eläkeläisukot ovat rakentaneet nuo hienot kaiteet.

Myös vankityövoimaa kuulemma kokeiltiin, mutta ammattilaiset olivat työssään paljon heitä nopeampia.













Rinteen muodon vuoksi portaikossa on erikorkuisia askelmia. Uskon että moinen on kuntoilijoiden mieleen.

Samasta syystä myös osa noususta on tyystin ilman askelmia ja päällystetty puuhakkeella.
Mielenkiintoista on, että tuo hake on paljon liukkaampaa kävellä, kuin osin jäiset portaat.



Ajanmyötä hake varmaan asettuu ja kulku on helpompaa.


Apparan kuntoportaat ovat jo nyt saaneet hyväksyntäni. Vielä kun tänne ylös harjun päälle pykätään luvattu fillariparkki, niin ei voi kuin ihastetta hienoa ideaa.

Ja vaikka tuossa kyltissä ei luvata talvikunnossapitoa, ovat vapaaehtoiset kuulemma valmiina putsaamaan portaita jos vaikka joskus sataisi lunta.




torstai 23. tammikuuta 2020

Apparan tammikuu


Hämeenlinnan Ahvenistolla eli Apparalla on juuri nyt poikkeuksellinen tammikuu. Lumeton ja leuto.
Tavallisina tammikuina Apparanjärveä kiertää suosittu hiihtolatu.
Ja myös järven jäälle on tavallisesti sorvattu oma väylä tasaisen hiihdon ystäville.

Kuten yläkuvasta näkyy ei juuri nyt ole pelkoa saada porkasta selkään, jos erehtyy kiertämään järveä.
Alempi kuva on vuorokautta myöhempi, muttei tuohonkaan oikein saa latua höylättyä.
(mystisesti molemmissa kuvissa on tuntematon punatakkinen samassa kohdalla)




Ehdoton suosikkipuuni Apparalla on tämä kahden kaveruksen ikuinen liitto.

Jo ihan pieninä taimina ne päättivät käydä yhdessä ain, käydä aina rinnakkain.


Huolestuttavaa on, että tyyppien kasvupaikka on aika jyrkässä rinteessä ja vielä tuulille avoimella paikalla.



Toivottavasti niillä on myös tuplajuuret pitämässä niitä pystyssä ikuisesti.





Mietin pitkään, miksi näitä puita oli niin helppo kuvata.
Lopulta älysin että viereinen järvenselkä toimii jättimäisenä tasovalaisimena.




Omissa kuvissani tärkeintä ovat rajaus ja vallitsevan valon hyvksikäyttö.
Rajaukseen voin itse osin vaikuttaa, mutta oikean valon löytäminen ei aina ole helppoa.


Apparanjärvi on valokuvaajan ystävä.

Ahvenistonjärvi lainehtii vapaana tammikuun puolivälissä. Eipä näy hiihtolatuja.
Vuosia sitten meillä oli tapana antaa koiran juosta vapaana Apparanjärven jäällä. Oli tilaa tassutella.
Kaikki olivat innoissaan, eikä kukaan ollut minkäänsortin vaarassa.
Se oli silloin se.

Uimaranta ei ehkä juuri nyt houkuttele, mutta melko uudet uimakopit ovat kyllä hienoja. Niitä on rannalla muutamia. Koppien kuvissa on vanhoja maisemia myös Olympiavuodelta, jolloin täällä järjestettiin kisojen viisottelu.
Tarkemmin tiirattuna tuo käsillä seisova ei ole kyllä kuvattu Apparalla vaan pikemminkin Hämeenlinnan vanhassa maauimalassa, joka sijaitsi Vanajaveden rannalla lähellä nykyistä uimahallia.



Hämeenlinnalaisten kannattaa käydä tsekkaamassa pukukoppien kuvat.
Niistä voi hyvinkin löytyä tuttuja heppuja.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Kesäinen Juhannuskallio


Uutta kesää odotellessa selasin valokuva-arkistoa. Piti saada vihreitä maisemia silmäin eteen.
Esiin putkahti parin vuoden takainen kuvasarja Rukalta.

Tuolloin perheen miesväki uurasti Karhunkierroksella ja minä sain tutkailla Rukan maastoa omin nokkineni.

Muistan kuulleeni kehuja Juhannuskallion maisemista (kiitos seita).
Ja koska vuokramökiltämme vielä oli hieno näköyhteys tuohon mahtavaan kivikasaan oli melkein pakko kivuta Juhannuskallion huipulle.

Ihan alhaalta ei tarvinnut ylös kivuta, sillä Juhannuskalliontietä pääsi autolla varsin korkealle.
Tien päässä oli P-paikka, josta lähti kivikkoinen ja merkitty polku Juhannuskalliolle.

Kotvasen tovin taivallettuani avautui jo hieno maisema Pohjoiskarjalaiseen maastoon.


Hirsilammen takana kohosi Pyhävaara.

Ja etelän suunnalla kimalteli Rukajärvi.


Ruka on ennenkaikkea talvikohde, joten nyt kesäkelillä ei autoteillä juuri liikennettä ollut.
Alhaalla Juhannuskallion juurella näkyi Pirunkirkon P-paikka, jossa sentään oli muutama biili.


Autolle palatessani hoksasin, että edessä oli toinenkin käymisen arvoinen kukkula.
Sitä kohti nousi soratie, josta hetken kuluttua erkani kävelypolku oikealle kohti huippua.



Täältä avautui hieno maisema Rukan rinteiden taakse kohti Valtavaaraa.
Maiseman hienous vielä korostui, kun hetken kuluttua selvisi että Karhunkierroksella hikoilevat perheen miehet olivat juuri kipuamassa Valtavaaralle vastakkaisesta suunnasta.


Näkyipä täältä myös Rukan huipun rakennelmia ja hiihtohissi-systeemejä.

Juhannuskalliolle käveleminen ja sen vieressä kohoavalle vaaralle nouseminen ei ehkä ollut kokopäiväretki, mutta se oli hauska piipahdus uusiin komeisiin maisemiin.


lauantai 4. tammikuuta 2020

Lumeton Aulanko


Jo tavaksi tullut tammikuun retki Hämeenlinnan Aulangolle oli tällä kertaa hieman erilainen.
Eli lumeton.
Näkötorni ja karhunluola toki olivat kuten ovat olleet yli sata vuotta. Valtavia kiehtovia kivikasoja.

Kuten kuvista näkyy maasto oli mustana ja vaikkei sitä ehkä näy, oli lämpötila kunnolla plussan puolella.
Perinteisesti olen näillä tammikuun kuvauskeikoilla rääkännyt kamerasormiani pakkasessa. Niin ei käynyt tälläkertaa.



Eipä näkynyt suosittuja hiihtolatuja Aulangonjärven jäällä.

Tai edes sitä jäätä.











Näkötorniin ei näin talvisaikaan päässyt tuota katettua kerrosta korkeammalle.











Sieltä avautui kelpo näkymä alempana olevalle näköalatasanteelle.






Näkötornin juurelta lähti pitkä ja kivinen portaikko alas karhunluolalle.



Opastaulun merkinnän mukaan askelmia rinteessä on 322.
















Alkumatkasta portaat olivat sulat, mutta ensimmäisen tasanteen jälkeen ne muuttuivat huurteisiksi.

Vaan eivät onneksi kovin liukkaiksi.



Näkötornin ja karhunluolan välissä olivat komeat kalliot.
Niihin ei tule kiinnitettyä riittävästi huomiota, kun samalla on laskeuduttava portaita.


Nyt kalliot olivat kovin kesäisessä kuosissa.






Yhteyttävätkö saniaiset tammikuussa?
Tai nuo taitavat kyllä olla kallioimarretta eli mesijuurta.





Hämeenlinnalaisena olen vieraillut karhuperheen luona ihan pienestä pitäen.

Täällä on tullut käytyä erilaisten ihmisten kanssa.
Ja usein myös ihan yksin.


Karhunluolan lumo lienee siinä, että otsot jaksavat kisailla yhtä onnellisina vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.









Vähän sellainen "kaukana kavala maailma"-fiilis.






Tätä meininkiä eivät haittaa sään vaihtelut tai puuttuvat hiihtoladut.














Sadun lopuksi oli vielä kiivettävä ne 322 porrasta takaisin  arkiseen maailmaan.