perjantai 28. lokakuuta 2022

Aulangonjärven polku

 


Aulangon kaunein ruska tuli ja meni, mutta moinen ei estä retkeilyä vallankin jos vallitseva sää on erinomainen. 
Aulangonjärven polku on ympyräreitti ja pituudeltaan osapuilleen seitsemän kilometriä. Se kulkee kauniissa metsässä, järven rannalla ja myös hetken golfkentän sivuitse. 

Lähdin retkelle Aulangon ulkoilumajan parkkipaikalta pohjoiseen, eli kiersin reitin myötäpäivään. Molemmat suunnat ovat kyllä ihan yhtä hyviä. 
Paikoin maassa oli vielä kuuraa edellisyön pakkasen jäljiltä.



Vajaan kilometrin pituisen mukavan metsäpolun jälkeen tulin tielle, jossa opastin opasti oikealle kohti Aulangon Heikkilää. 
Tässä kohdin olin Eversti-golfkentän tuntumassa. Kovin montaa mailanheiluttajaa ei kentällä näkynyt.



Sibeliuksen metsään oli tienviitta ja sinnepäin minäkin kuljin.

Suora soratie peltojen keskellä on kesän helteessä tukala pätkä, mutta nyt ei varsinaisesti ollut hellettä. Aurinko toki lämmitti, muttei enää näin lokakuussa kovin kesäisesti.




Aulangon Heikkilän rapistumassa olevan lomakylän jälkeen pääsin pois isoimmilta teiltä ja askelsin syksyiseen metsään.

Opaskartta kertoi missä olin. Edessä oli Sibeliuksen metsän laitaa kulkeva osuus, eli melkein koko järven itäinen puoli.



Tätä reittiä oli helppo seurata, sillä se oli hyvin tallottu ja paikoin hakkeella tasoitettu. Kovin suuria korkeuserojakaan ei ollut. Lokakuun aurinko yritti paistaa havupuiden läpi.
Pikkuhiljaa polun varren talousmetsä oli muuttumassa oikeaksi metsäksi. Ehkäpä jo puolen vuosisadan kuluttua maasto alkaa näyttää muulta kuin puupellolta.





Levonkalliolla oli oivallinen paikka pienelle paussille. Tyynen Aulangonjärven toisella puolen kohosi graniittinen Aulangon näkötorni. Torni avautui elokuussa pitkän korjausremontin jälkeen. Ovensa se sulkee lokakuun lopussa.




Kohtalaisen maisemapaussin jälkeen haketettu polku vei rantaan johtavalle portaikolle. 
Koirille näitä ritilärappusia ei voi suositella ja ehkä juuri siksi maasto portaikon vieressä oli hyvin tallottu.
Alhaalla rannassa oli laituri ja nuotiopaikka. Ja nuotiopuut ovat täällä ylhäällä mäen päällä.



Rannassa kohti etelää kulkeva puupolku kiemurteli houkuttelevasti. Tämä oli yksi retken hienoimmista osuuksista. Veden äärellä oli mukava kävellä.
Lankut seurasivat hyvin rannan muotoja. Auringossa ne olivat kuivuneet yön jäljiltä eivätkä siksi olleet liukkaita.



Seuraavalta opasteelta käännyin Kihtersuolle. 

Huolellisesti rakennetun aidan viertä pääsi pellon laitaan.




Aurinkoisen pellon jälkeen metsässä oli hieman hämärämpää. Täällä pitkospuut olivat vielä aavistuksen märkiä ja yllättävän liukkaita. 
Vaan pian oltiin taas veden äärellä, eli Kihtersuon uimarannalla. Tyhjällä sellaisella. Sitä vastapäätä oli veneranta.



Uimarannan jälkeen hylättiin kapeammat polut, käännyttiin kohti pohjoista ja tultiin Aulangon helppokulkuiselle ulkoilureitille. 
Täällä olikin jo enemmän väkeä nauttimassa syyspäivästä.





Tätä väylää oli kevyt kulkea, vaikka nyt oltiinkin järven varjoisammalla puolella. Muutaman leppeän ylä- ja alamäen jälkeen ympyrä sulkeutui ja tulin takaisin lähtöpisteeseen ulkoilumajan nurkille.

Aulangonjärven polku on aina kävelemisen arvoinen. Reitin maisema muuttuu sään ja vuodenaikojen mukana eikä siis koskaan ole täsmälleen samalainen.


sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Hämeenlinnan rantareitillä

 


Hämeenlinnan rantareitti on aina kävelemisen arvoinen ja vallankin aurinkoisena syyspäivänä. Tuo kuusikilometrinen virkistysreitti kulkee kaupungin keskustan kupeessa ihan kelpo maisemissa.
Läksin liikkeelle linnan parkkipaikalta ja suuntasin etelään päin. Kiersin siis reitin vastapäivään.
Linnanpuiston jättimäiset hopeapajut olivat syysasussaan, mikä valitettavasti ei tarkoita juuri mitään. Hopeapajut eivät rehvastele ruskan väreillä.



Matkani kulki aivan Vanajaveden rantaa pitkin. Täällä lehtipuut olivat jo miltei lehdettömiä. Veden toisella puolen oli Varikonniemi, jonka rantaa pitkin pian kävelisin.

Taaksepäin vilkaisulla Hämeen Linna loisti syysauringossa.



Muutamien hetkien kuluttua ylitin Vanajaveden sillan, joka rakennettiin vuonna 1963. Ennen tätä kunnon siltaa paikalla oli kaiken sorttisia rakennelmia alkaen 1800-luvun ponttonisillasta. 



Sillan ylityksen jälkeen edessä oli tiukka koukkaus vasemmalle ja Mahlianpuiston käytävät. Puistosta avautui yhdenlainen näkymä linnalle.
Puistokäytävien jälkeen reitti teki kaarroksen Vaakuna-hotellin editse kohti Varikonniemeä.
Täällä kasvoi edelleen tuo kimurantti puu. Toivotaan että se saa kasvaa vielä pitkään.




Varikonniemen monista houkuttelevista poluista valitsin aivan rannassa kaartavan pitkospuureitin. 
Yllättäen täältäkin näkyi linna. Rantareitti ei varsinaisesti kulje linnan ympäri, vaikka niin voisi luulla. Kyseessä on eräänlainen optinen harha.

Kaislikon pitkokset näyttivät liukkailta, mutta ihan hyvin niillä pystyi kävelemään.





Pitkospuut päättyivät Hämeenlinnan Vesikkojen laiturille ja koirille tarkoitettuun uimarantaan. Ympärillä oli myös aika kolkkoja ja kiehtovia raunioita niemen historiasta. Täällä oli ammoin sahalaitos ja myös varuskunnan varikkorakennuksia.

Tuolla vastarannalla vasemmalla siinsi Kaupunginpuisto, joka tulisi vastaan retken loppusuoralla.  Valkoinen läiskä puistossa on Puistokomitean paviljonki.




Lyhyen vehmaan metsäosuuden jälkeen palattiin veden äärelle.

Junarataa sivuavalla suoralla selvisi että olin valinnut aivan väärän kiertosuunnan, sillä sain kävellä vastatuuleen ja selkä aurinkoon. Olisi ollut niin paljon fiksumpaa kulkea myötätuuleen nenä kohti aurinkoa.



Sairionrannassa oli uimakoppi vanhoine valokuvineen. Ammoin täällä uitettiin paljon puuta sahojen ja myöhemmin Metsäliiton vaneritehtaan tarpeisiin. Nyt maisema oli tyystin erilainen. 
Mainittakoon, että tänne oli ilmestynyt myös ulkohuussi kävelijöiden tarpeisiin.



Olin jo niin pitkällä että Kaupunginpuiston ranta oli vastapäätä. Ja aivan oikein: Puistokomitean paviljonki siellä pilkotti puiden takana. Tällä puolen oli useita veneitä, mutta eivät toki vielä talvitellingissä.

Edessäpäin minua odotti rautatiesilta. Tuo on reitin pohjoisin kohta ja sen jälkeen edessä olisi Kaupunginpuisto. Vaan vielä sain kulkea täällä aurinkoisemmalla puolella.



Linnaa vastapäätä olevan kiviasetelman rakensivat kuulemma "Hätilän miehet".  Miksipä ei. Taidetta tarvitaan aina.



Olin jo kulkenut hyvän matkaa ihan siedettävään vastatuuleen kun veden toisella puolen näkyi Kaupunginpuiston vanha laivalaituri ja muinainen odotusmaja. Nuo kuuluvat oleellisesti Hämeenlinnan historiaan. 

Olisin voinut jatkaa leveällä väylällä, mutta koska halusin rannan tuntumaan oli edessäni aita. Täällä uudistettiin rannan pitkospuita. Aidassa oli sen verran selkeä aukko että uskaltauduin laskeutumaan upiuusille pitkospuille. Jos rakennustyöt olisivat pahasti kesken voisin aina kääntyä takaisinpäin.



Kaislikon keskellä uudet lankut olivat leveät ja tukevat. Eivätkä yhtään liukkaat. Hyvää työtä olivat tehneet.

Pian lankut vaihtuivat vanhoihin mutta yhtä helppokulkuisiin. Minkään sortin työporukkaa ei näkynyt.



Rannan nuotiopaikka oli vielä pahasti keskeneräinen, mutta pian sekin on varmaan valmis. Tuossa oli aiemminkin tulistelupaikka vapaasti käytettävissä.

Esteetön reitti nuotiopaikalle näytti jo aika hyvältä... aivan kuin rakennustiimi olisi vain poikennut kahville ja palaisi pian polkuprojektin ääreen.



Seuraavaksi nousin rannasta rautatiesillalle.

Sillan kaiteeseen oli kiinnitetty varsin monta rakkauslukkoa. Avaimet niihin lienevät Vanajan pohjassa. Näiden lukkojen äärellä tulee aina miettineeksi kuinka moni niistä toimi, eli lukitsi parin ikuisiksi ajoiksi toisiinsa. Ja kuinka moni ei.




Sillan ylityksen jälkeen jäljellä oli puolisentoista kilometriä linnan parkkipaikalle. Sillan toisella puolella olisi myös voinut kävellä Aulangolle. Ei hassumpi reitti sekään.



Kaupunginpuiston ruska oli liki kokonaan varissut. Muutama keltainen lehti vielä keikkui oksilla. 
Tämä oli silti kaunis käveltäväksi.



Lahden toisella puolen näkyi just ja just keskustan kirkon torni ja sen edessä pullea linnan tykkitorni. Oikeasti ne ovat kaukana toisistaan.

Odotusmaja odotti, kuten on tehnyt jo useita vuosikymmeniä.




Nyt olin jo aivan Puistokomitean paviljongin alapuolella. Tuo valkea rakennelma oli näkynyt kauas vastarannalle. Kaupunginpuiston osuus olisi pian ohi.





Pian Kaupunginpuiston jälkeen hopeapajujen katveeseen oli ankkuroitu sympaattisen oloinen pikkuinen paatti.

Lähempi tuttavuus kertoi, ettei se niin sympaattinen ollutkaan.



 Linnalle ei ollut enää pitkää matkaa.  
Oikealla pullisteli Museo Militaria, jonka tykit ja muut pyssyt kiehtonevat aiheeseen vihkiytyneitä.




Linnan kupeesta näkyi hienosti vastarannan Varikonniemi, jonka rannalla kuljin muutama hetki sitten.

Tykkitornin juurella retki oli ihan viimeisillä metreillään. 

Hämeenlinnan Rantareitti on osapuilleen kuusikilometrinen ympyräreitti. Sen äärelle pääsee monesta kohdin, sillä se sitoo yhteen linnan, kantakaupungin, Varikonniemen, Sairionrannan ja Kaupunginpuiston. 
Suosittelen.