torstai 17. marraskuuta 2022

Marraskuuta Melkuttimilla

 


Säätiedotus lupasi tyyntä ja aurinkoista marraskuista päivää, kun pitkästä aikaa suuntasimme Lopen Melkuttimille. 
Tyyni päivästä tulikin, mutta aurinkoa ei näkynyt kuin vasta kotimatkalla auton takaikkunasta.

Jätimme auton vaihteeksi Riitalantien varteen. Kun sieltä käveli Iso-Melkuttimen ympäri tuli retken pituudeksi osapuilleen kymmenen kilometriä. Kiersimme järven myötäpäivään.



Riitalantieltä lähtevä polkumme kulki aluksi Kaitajärven rantaa. Nyt ei ollut enää ainuttakaan lehteä puissa, joten maisema järvelle oli varsin avoin. Lämpötila oli muutaman asteen plussan puolella eikä tuuli puhaltanut. Oli oikein mukava kävelykeli.




Yllättävän pian tulimme uuden äärelle. Kaitajärven laavulla emme olleet aikaisemmin käyneet. Melko uusi laavu nökötti siistillä paikalla hieman erillään rannasta. Katon alla ei ehkä mahtuisi yöpymään, mutta kyllä siinä useampi retkeilijä voisi istua sateelta suojassa.

Klapivarasto ja vielä hieman keskeneräinen kolmikomeroinen huussi olivat ylempänä rinteessä. Klapivaraston rakenne oli aika hauska.



Houkuttelevasta laavusta huolimatta jatkoimme matkaa, sillä olisi ollut pikkasen aikaista pysähtyä evästauolle. Huussin nurkalta lähti keltaisilla lätkillä opastettu polku oikeaan suuntaan.



Ilvesreitin tolpat toimivat myös reitin viittoina. Polku kiemurteli helposti seurattavissa loppusyksyn metsässä.

Noin kahden kilometrin jälkeen tulimme Iso-Melkuttimen läntisellä rannalle. Tästä eteenpäin seuraisimme sinisiä merkkejä. Tosin polku kulki aika mukavasti rantaa pitkin niin ettei isoja eksymisen vaaroja ollut.
Lähdimme kiertämään järveä myötäpäivään.




Kohtalaisen lyhyen rantapolun käveltyämme tulimme Lepakkolaavulle. Nyt oli oikea aika paistaa pari makkaraa. Sen verran jo hiukoi ettemme malttaneet odottaa nuotion hiipumista hiillokseksi ( useimmiten meille käy juuri näin ).
Istuimme tässä hyvän tovin tyyntä järveä ihaillen.



Lopulta läksimme jatkamaan järven kiertämistä. Iso-Melkuttimen pohjoisen rannan polku oli hyvin tallattu. Veden äärellä oli kiva kävellä.
Kirkkaan vetensä takia tämä järvi on sukeltajien suosiossa. Sukeltajien käyttämä lautta kellui vielä rantavedessä. Aika pian tuo lienee jäiden keskellä.



Jokainen sade varmaan syventää hiekkaisen penkereen eroosiota, vaan onko tuo mitenkään estettävissä?



Polun varteen jokaiselle otolliselle luvattomalle nuotiopaikalle oli ilmestynyt Metsähallituksen kieltotauluja. Vaan eipä näkynyt aikaisemmilta vuosilta tutuksi tulleita epävirallisia nuotiopohjiakaan. Vanhat lienee siivottu pois, eikä uusia ole toistaiseksi ilmestynyt.




Iso-Melkuttimen itäisessä päässä eli Tuplalaavuilla pidimme jälkiruokatauon. Nyt ei tarvittu nuotiota vaan kuumaa juotavaa saatiin kaasulla. Tämä oli oikein sopiva paikka lepuuttaa kinttuja. Olimme nyt retken kaukaisimmassa pisteessä.

Istuskelun jälkeen suuntasimme paluumatkalle järven eteläistä rantaa pitkin.





Eteläisen rannan polku oli aivan yhtä hyvin tallottu kuin pohjoinenkin. Iso-Melkuttimen kierto on yksi seutukunnan suosituimmista kävelyreiteistä ja sen kyllä huomasi. Paikoin reitti oli aika kulunut.

Maamme eteläosissa on harvoin pystyssä isoja kelopuita. Niiden tyveen pesiytyvät hevosmuurahaiset ja joukko muitakin ötököitä. Sitten tulevat tikat herkuttelemaan ja tekevät samalla selvää puuparasta.



Tuolla sillalla olen tullut kuvatuksi liki jokaisella Melkuttimen retkellä. Ja niin myös nyt.

Opastettu reitti kulki halki venerannan. Osa paateista ei ollut kyllä kyntänyt järvivettä useampaan vuoteen.





Tämä reitti on pääosin tasaista taapertamista. Muutama tiukempi ylämäki piti huolen siitä ettei syksyinen lämpötila käynyt liian kylmäksi. Tässä nousussa polku oli harvinaisen kulunut.



Samoojien silta vei yli salmen joka yhdistää Iso-Melkuttimen Vähä-Melkuttimeen. Harvoin näkee näin hyvin ja ajatuksella rakennettua ylityspaikkaa. Tuota vankkaa rakennelmaa eivät pienet tuulet ja tuiskut heilauta.



Seuraava opaste oli juuri meille tarkoitettu, kiitos siitä. Nyt siirryimme takaisin keltaisten opasteiden maailmaan.

Parin kilometrin ja muutaman mutkan jälkeen tulimme taas Kaitajärven tuntumaan.



Ohitimme alkumatkalla treffaamamme Kaitajärven uuden laavun ja jatkoimme matkaa ylärinteen polulla.

Täällä oli paljon merkkejä mennävuosien kovista tuulista jotka murjoivat paikallista puustoa.





Keltaisilla merkitty polku päättyi isohkoon parkkipaikkaan. Tämäpä yllätys. Jätimme auton Riitalantien varteen, eikä siellä ollut mitään opastetta tälle hienolle alueelle. No ensikerralla tiedämme paremmin.

Kävelimme parkkipaikalta jonkin matkaa Riitalantielle ja näin ympyrä sulkeutui.

Retkemme pituus oli osapuilleen kymmenen kilometriä. Pilvisestä säästä huolimatta päivämme oli oikein onnistunut. Saimme levähtää siisteillä taukopaikoilla, kävellä mukavilla poluilla ja Iso-Melkutin oli aivan yhtä hurmaava kuin aikaisemminkin.


sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Viimeinen katekeetta

 


Laura Lehtola ( 1902 - 1987 ) päätyi vain 17-vuotiaana tuuraamaan isäänsä Inarin seudun kiertävänä opettajana. Työ alkoi vuonna 1919 ja sen piti olla vain väliaikainen, mutta oikeasti siitä tuli Lauran elämän ura, joka kesti 40 vuotta. Laura oli toivonut pääsevänsä opiskelemaan etelään kuten vanhemmat sisaruksensa, mutta työ syrjäseutujen opettajana vei hänet mukanaan. 
Vuonna 1984 Laura Lehtola julkaisi muistelmansa, tuon pienen kirjan joka kertoo nykypäivän ihmiselle jotain hyvin merkittävää maamme menneisyydestä. 
Ja yhden kiertokoulun opettajan sisukkuudesta.



Lauran opetusalue ei ollut helpoimmasta päästä. Inarin erämaissa ei ollut montaa tietä ja opetuspaikat olivat taipaleiden takana. Lumisena aikana kulkeminen hoitui porokyydillä tai hiihtämällä. Laura oppi ohjastamaan poroa ja sai usein ystävällisiltä porotilallisilta ne helpoimmat porot ahkionsa eteen. Sulan maan aikaan vesistö, joet ja järvet helpottivat kulkua. Toisinaan myös hevoskyytiä oli tarjolla.

Kiertokoulun opettaja piti koulua vuoroin eri taloissa. Ymmärsin että yhdessä talossa viivyttiin osapuilleen kolme-neljä viikkoa. Tuona aikana kaikki lähitienoon kouluikäiset lapset koottiin yhdeksi luokaksi. Oppilaita saattoi olla alle kouluikäisestä rippikouluikäiseen asti. Laura järjesti vaatimattomilla välineillään kaikille osavaa opetusta.
Laura asui opetusajan taloissa, joissa sai vaihtelevasti käyttöönsä kamareita ja aittoja. Toisinaan hänen oli pakko jynssätä tilat lattiasta kattoon ennen kuin saattoi asettua taloksi. Samoja tiloja käytettiin opettamiseen ja opettajan yöpymiseen.



Yläkuvassa vuodelta 1937 Laura Lehtola on oikealla. 
Opettamisen lisäksi nuori opettaja osallistui myös talojen töihin taitojensa ja varsinkin tarpeen mukaan. Hän pärjäsi navetoissa, lampoloissa, metsätöissä ja toimi useamman kerran myös kätilönä. Sekä eläimille että ihmisille. Monesti Laura paranteli oppilaittensa ja näiden lähipiirin paiseita, turvotuksia, mahavaivoja ja niksahduksia. 
Kirjaa lukiessa kunnioitus nuoren naisen sisua ja toimeen tarttumista kohtaan kasvoi luku luvulta. Vaatimattomissakin oloissa pärjää kun on tarmoa, taitoa ja tahtoa.



Laura oli lähtöisin suomenkielisestä perheestä, mutta Inarin taloissa hän oppi vähitellen myös saamenkielen ja paljon saamen kulttuurista. Avarakatseisena naisena hän ymmärsi paikallisen kielen tärkeyden ja pyrki käyttämään sitä myös opetustyössään. Moinen lisäsi hänen suosiotaan syrjäseutujen torpissa.




Euroopassa ensimmäisen maailmansodan aikana riehunut espanjantauti ehti Lappiin muutaman vuoden myöhässä, mutta silti yhtä tappavana. Vuosina 1919 - 1920 arviolta 190 Inarilaista kuoli epidemian seurauksena. Kuolema vieraili siis melkein jokaisessa alueen talossa.
Laura Lehtola ei itse sairastunut, mutta kovin monet hänen opetusalueeltaan kokivat kovan kohtalon.

Taudin hellitettyä elämä jatkui ja opettaja jatkoi kiertämistään tilalta toiselle. Hän opetti lukemaan, laulamaan, laskemaan ja myös ymmärtämään maailman kulkua. Syrjäisillä selkosilla hänen asenteensa ja elämänmyönteisyytensä auttoi lapsia ja nuoria elämässä eteenpäin.

Alakuvassa Laura Lehtola pitää sylissään valkohuivista Aune Sarrea.






Toinen maailmansota koitteli myös pohjoista. Moni Lauran entisistä oppilaista taisteli tuntureilla ja soilla Venäjää vastaan. Kirjassa kerrotaan myös heidän kohtaloistaan. 
Lopulta lapinsodan jäljiltä talot, tilat ja kylät olivat tuhkaa. Lapin jälleenrakennus oli mittava urakka ja se vaati kaikilta työtä ja uhrauksia. 



Myöhempinä vuosinaan Laura Lehtola osallistui Pohjoismaiden Saamelaisneuvostoon ja oli Saamelaisten Kristillisen Kansanopiston perustajajäsen. Pohjoinen ja sen väki olivat aina lähinnä hänen sydäntään. Saamelaiset luottamustoimet osoittivat myös sikäläisten kunnioitusta viimeistä katekeettaa kohtaan.

Kuten kirjan takakanteen oli kirjoitettu: Laura Lehtolan muistelmateos on lahja tämän päivän ihmiselle.


Yritin löytää Inarijärven kartasta Lauran Koulusaarta. Paikalliset varmasti tietävät missä se on, sillä se lienee ainoa muistomerkki jonka tämä sisukas kansansivistäjä ja humaani opettaja on saanut.