maanantai 31. elokuuta 2020

Luoston vaellusluontopolulla


Pyhä-Luoston kansallispuiston  alueella kiemurteleva vaellusluontopolku vie halki aapasoiden.

Jossain lähteissä sen pituus on 17 kilometriä, mutta ainakin tässä reitin varrella olevassa kartassa vain 12 ja puoli.

Sinänsä tuo merkintöjen vaihtelevuus ei meitä haitannut, sillä joka tapauksessa kävelimme siitä oman versiomme.

Tämä oli taas sellainen retki, jolle saatoimme lähteä vuokramökin rappusilta, eikä tarvinnut autosta piitata.

Kävelimme myötäpäivään vihreää polkua Pyhänlatvan laavun kautta ja kun reitti pohjoiseen mennessään kulki aivan liki tuota punaista oikaisimme sille metsän halki.
Ja punaista kävelimme Ukkolaavun kautta etelään päin.
Loppujen lopuksi palaisimme tämän saman opaskartan tuntumaan.


Maaston puiset opasteet tunsivat reitin vain luontopolkuna, mikä oli hyvä tietää kun etsiskeli oikeaa väylää.
Retkeä edeltävänä yönä oli satanut kaatamalla ja paljon, joten puut ja rehevä varvikko olivat vettätihkuvia. Ja aika pian myös housujen puntit.
Tämä oli se päivä, jolloin olisi sääennustuksista huolimatta kannattanut laittaa sadehousut jalkaan.







Alamäkeen kulkeneen metsäpolun jälkeen tulimme pitkälle pitkospuuosuudelle.



Pitkokset olivat aika iäkkäitä, kapeita ja kohtalaisen syvälle painuneita.
Tässä viimeistään puntit kastuivat.





Vaan eipä annettu sen häiritä, sillä ympäröivä rehevä kosteikko oli hauskaa ja helppoa käveltävää.







Tämä vaellusluontopolku on hyvin esillä alueen reittiehdotuksissa ja varsin suosittukin.
Siksi hieman hämmästytti pitkospuiden huono kunto.

Ne olivat toki kuljettavissa, mutta aika lähellä katoamistaan.
Paikoin suo oli ahmaisemassa moiset tikut.







Aapasuon yli avautui hieno näkymä Ukko-Luostolle.
Siellä se sääasema nökötti.

Jos kävelisi tämän vaellusluontopolun ihan kokonaan, kuuluisi siihen myös Ukko-Luostolle nousu.

Jätimme tunturille kapuamisen, koska olimme käyneet laella Pyhä-Luosto -viikkomme ekana päivänä.














Takaviistossa kohosivat Lampivaara ja sen ametistikaivoksen rakennelmat.

Täältä on joskus kerätty suoheinää tarpeeseen. Siitä on muistoksi ja ihmeteltäväksi jäänyt vanha heinälato suon reunaan.




Siro vilukko oli suon viimeisiä kukkijoita. Sen kukinto on täynnä herkkiä yksityiskohtia.

Pysähdyimme Pyhänlatvan laavulla syömään. Avotulta emme tarvinneet, vaikka sillekin olisi ollut hyvät mahdollisuudet.
Laavulle pysähtyi myös muita retkeilijöitä, jotka olivat kiertämässä reittiä vastapäivään. Kaikille oli hyvin tilaa.







Matka jatkui pitkospolulla.


Ympärillä levittyi pohjoinen aapasuo.

Ihan vielä ei oltu ruska-ajassa, mutta ilmassa oli jo hienoinen syksyn tuntu.
Elimme elokuun puoltaväliä.




Kun olimme ohittaneet suon alkoi metsä ja me aloimme etsiä kohtaa, jossa oikaista halki pusikon Ukkolaavulle vievälle väylälle.
Kartan ja puhelinpaikannuksen avulla löytyi optimaalinen kohta jättää polku ja rämpiä halki metsän.
Itseasiassa tuo oli hyvin helppokulkuista maastoa, joten meillä oli helppo homma päästä päämääräämme.
Harhailimme ehkä puolisen kilometriä varvikossa mustikoita syöden, kunnes yhytimme hakemamme väylän.





Ohitimme Ukkolaavun vaivihkaa, sillä siellä oli vaeltajaneito vasta heräämässä uuteen aamuun.





Pidimme oman lyhyen taukomme hieman sen jälkeen kelorungolla istuen.

Vieressä kohosi varsin vakuuttavasti Ukko-Luosto.











Tuotapikaa olimme jo polkujen risteyksessä, josta lähdimme luontopolkua pitkin kohti Luostoa.




Paluumatkalla treffasimme vielä poron, jolla roikkui sarvista outo kasvannainen.
Ei se kyllä näyttänyt heppua vaivaavan.


Luoston vaellusluontopolku oli ihan hauska, vaikka emme sitä ihan protokollan mukaan kulkeneetkaan.
Housunpuntitkin kuivuivat päivän mittaan.
Tosin niistä ehti vesi imeytyä sukkiin ja kenkiin.

Kävelimme liki 16 kilometriä. Eli tästä tuli viikkomme pisin vaellus.






Viimeiseksi päiväksi jäi tunturilenkki Luostolta Ylä-Luoston suuntaan.

perjantai 28. elokuuta 2020

Rykimäkeron iisi kierros



Seuraavaksi retkikohteeksi Pyhä-Luoston maastossa valikoitui Rykimäkeron 12 kilometrinen kierros.

Jossain lähteissä tämän nimenä on Rykimäkurun reitti, mutta ihan samasta ringistä on kysymys.

Valintaan vaikutti ratkaisevasti edellisen päivän kiipeäminen Noitatunturille. Se oli sen verran voimiavievä, että päädyimme nyt iisimmälle lenkille.

Kiersimme lenkin myötäpäivään, jotta Lampivaaran kahvila jäisi lopun houkuttimeksi.



Rykimäkeron tilava parkkipaikka on Luoston ja Pyhän välisen tien varressa.





Alkumatka kulki kevyesti leveää hiekkatietä pitkin.



Vain vajaan kilometrin kuljettuamme tulimme Rykimäkeron laavulle. Se pihapiirissä oli muutamia pohjoisen perinnerakennuksia kauniisti harmaantuneina.
Näissä aikoinaan tarpeeseen rakennetuissa varastoissa kelohonka oli niin kohdillaan.





Tutkimme historiallisia monumentteja hetken ja jatkoimme sitten eteenpäin.
















Täällä vastaan tuli pohjoisen perinne-eläin upeine sarvineen.


Ja kauniisti harmaantuneena.










Rykimäkeron kierros lienee varsinaisesti tehty talven hiihtäjille.

Kävelimme kokoajan latupohjan oloisella väylällä.



Myös lempeästi kumpuileva maasto komeine puineen sopii hyvin suksiväelle.
Aika helppoa oli kuvitella nuo mahtipuut lumen peittämiksi.













Seuraavaksi tulimme Rykimäkurun laavulle.
Kuru avautui aivan sen vieressä.




Rykimäkurun rinteet putosivat alas niin jyrkästi, että tyydyimme vain kuikuilemaan kurun pohjalle turvallisesti ylhäältä.

Tämä kuru on syntynyt maankuoren repeämästä toisin kuin muut alueen kurut.
Ne ovat jääkauden sulamisvesien aikaansaannoksia.




Paljon ovat geologit tutkineet näitä seutuja, jotta me saisimme jonkun käsityksen kymmenien tuhansien, ehkä jopa miljardien vuosien takaisista tapahtumista.









ET3. Mitä se mahtoi tarkoittaa?



Retki jatkui helposti kuljettavaa reittiä pitkin.






Pilvisen aamun jälkeen aurinko vei voiton.












Kuukelin varausmökillä oli väkeä, joten nappasin siitä vain pikaisesti kuvan.
Mökki oli mukavalla paikalla Pyhäjoen tuntumassa.






Koko Rykimäkeron reitin varrella oli runsaasti naavapuita.
Jopa osa lehtipuista oli  naavan peitossa.

Yleisesti sisäistetty ajatus on että naavaa kasvaa vain hyvin puhtaassa ilmassa.

Niinpä me hengitimme paljon ja runsaasti.





Ihan koko ajan.





Ankarasti kritisoimani metalliset ritiläpitkokset veivät meidät halki rehevän kosteikon.

Ja hieman myöhemmin  yli Pyhäjoen.







Tähänkin olisivat sopineet niin paljon paremmin perinteiset puiset pitkokset.

Vaan minkäs teet. Metalli kestää puuta paremmin ja on monta vuotta huoltovapaa.





Pyhälammen laavulla oli hiljaista ja rauhallista.
Vain yksi ranskaa puhuva ohikulkija moikkasi mennessään.

Käristimme muutaman nakin ja söimme jälkkärit päälle.

Tässä oli mukava istuskella ja nauttia kinttujen levosta.








Itse Pyhälampea ei näkynyt, vaikka etsiskelin sitä polkujen päästä.

Liekö umpeenkasvanut koko lampare.

Lounastauon jälkeen alkoi pitkä loiva ylämäki, joka päättyisi vasta runsaan kolmen kilometrin kuluttua Lampivaaran ametistikaivoksella.
Edelleen jalkain alla oli leveähkö sorainen väylä. Se oli helppoa käveltävää, mutta jossain vaiheessa tämä jatkuva liki huomaamaton ylämäki alkoi tuntua kintuissa. Edellispäivän Noitatunturille kapuaminen vaati nyt veronsa.





Hieman ennen kaivosaluetta kahvilakyltti loi uskoa ylämäen loppumiseen.

Sivusimme nyt Lampivaaran ametistikaivoksen aluetta. Onneksi paikka oli aidattu maisemaan sopivasti, eikä jollain metalliverkolla. Plussaa siitä.



Lampivaaran kahvilassa söimme tuoreet munkit. Täällä oli vain muutamia retkeilijöitä.
Ametistikaivokseen voi ostaa lippuja, joilla pääsee kaivoskierrokselle ja etsimään itselleen oman ametistin. Houkutteleva tarjous, jonka kuitenkin tällä kertaa sivuutimme.







Virvokkeiden jälkeen meillä oli vain runsas kaksi kilometriä autolle.







Taival oli kinttuystävällistä loivaa alamäkeä sorastettua polkua ja aika iäkkäitä pitkoksia pitkin.





Rykimäkeron 12 kilometrinen kierros oli helppo käveltävä.

Jos täällä tunturien keskellä kaipaa tasaisempaa tallattavaa on tämä ihan hyvä vaihtoehto.











Vihjeeksi: monet näyttivät käyttävän Rykimäkeron parkkipaikkaa käydäkseen  ametistikaivoksella.






Seuraavaksi Luoston vaellusluontopolulle...