perjantai 25. syyskuuta 2020

Iso-Melkuttimen kierto

 


Iso-Melkuttimen kierto on ollut yksi tämän koronakesän eteläisistä ruuhkapaikoista. Niinpä annoimme ajan kulua syyskuun loppupuolelle ennenkuin läksimme jälleen kerran tälle suositulle reitille.

Jätimme auton Tauluntien parkkipaikalle tuonne lähelle Räyskälän kenttää. Tullessamme oli paikalla jo kymmenkunta autoa huolimatta siitä että oli tuiki tavallinen arkipäivä.


Koska kaikilla aikaisemmilla Melkutinretkillämme olimme kiertäneet järven myötäpäivään oli nyt liki itsestään selvää kulkea reitti vastapäivään. Tuosta Sports Trackeristä napatussa kuvasta selviää päivän aikana tekemämme kiemurat. Kävimme reitiltä poiketen tsekkaamassa muutaman lammen ja niemennokan.


Parkkipaikalta lähdettiin kulkemaan leveää ja hyvin erottuvaa baanaa talousmetsän lävitse. Suunnilleen tällä hetkellä alkoi myös aurinko paistaa, kuten olivat luvanneet.

Poikkesimme hieman polulta katsastamaan Makkaralammin syysasua. Lammin pinta oli yllättävän tyyni, vaikka ympäröivissä puissa tuuli humisi. Se tuntui melko mystiseltä, aivankuin vedenpinta olisi ollut öljyllä silattu.


Reitti parkkipaikalta Iso-Melkuttimen rantaan oli sen verran kiva, ettei se tuntunut pakolliselta siirtymiseltä vaan oikeasti osalta retkeä. 

Saavutimme järven kaksoislaavujen kohdalla. Laavuilla oli aika paljon väkeä tauolla, joten me jatkoimme matkaa saman tien.



Suuntasimme laavuilta oikealle eli pohjoiseen. Täällä treffasimme pikkuruisen ja kiukkuisen kyykäärmeen, joka meidät hoksattuaan asettui pontevaan hyökkäysasentoon. Otin siitä toki kuvankin, mutta ei se oikein kaikessa jännityksessä onnistunut. Kohtaaminen oli molemmille osapuolille opettavainen ja onneksi harmiton. Ja sen jälkeen tuli katsottua hieman tarkemmin jalkoihin. 

Ainakin jonkin aikaa.


Iso-Melkuttimen rantaa koristaa useampi pitkä niemi. Kun ensimmäinen niistä osui kohdallemme kävimme katsastamassa mitä sen kärjestä löytyisi.

Siellä oli tietenkin epävirallinen, mutta varsin mukavan oloinen nuotiopaikka. Luvattomiahan tuollaiset ovat, mutta oli helppo ymmärtää sen pykääjien aivoituksia. Hienoa oli paikan täydellinen roskattomuus. Ihan kuin joku olisi vastikään käynyt puunaamassa paikan.


Niemenkärjessä vierailun jälkeen poikkesimme merkityltä reitiltä pienelle lammelle. Se oli suomättäiden keskellä ja kasvaisi varmaan ajan kanssa umpeen. Täältä mukaan tarttui yksi sinnikäs hirvikärpänen joka kyllä pian koki äkkikuoleman.

Palasimme lampareelta takaisin Iso-Melkuttimen aurinkoiselle rantapolulle. Mukavasti etenevällä väylällä meitä vastaan käveli muutamia hilpeitä retkeilijöitä, mutta minkään sortin ruuhkaa ei ollut.



Tämä järvi on kirkkaan vetensä ansiosta urheilusukeltajien suosiossa. Heitä varten rannalla oli laiturinpätkä ja tukevat veteen johtavat portaat. Ponttoonien varassa kelluva lisäosa oli nostettu maihin varmaankin edellisviikon myrskyjen takia.

Pian tulimme Lepakkolaavulle jossa oli isompi seurue evästelemässä. Onneksi olimme suunnitelleet syömisemme niin että pärjäsimme ilman avotulta. Pystyimme siis helposti noudattamaan turvavälejä.



Me taivalsimme seuraavaan poukamaan ja kohta löysimme taukopaikaksi sopivan kivikon. Tässä kelpasi syödä eväsleivät ja keitellä kahvit ja kaakaot. Muutama oman pihan omenakin löytyi repusta.

Istuskelimme herkkujen ääressä hyvän tovin ennenkuin jatkoimme järven kiertämistä.




Vuonna 2006 rakennettu Samoojien silta oli hyvin pysynyt ryhdissään. Se ei huojunut eikä notkunut. Sillan kestävyyden salaisuus lienee tarkassa suunnittelussa ja huolellisessa rakentamisessa. Sillan alla soljuva vesi yhdistää Iso-Melkuttimen ja Vähä-Melkuttimen.



Seuraavaksi reitin varrella oli kaksi pitkää niemeä. Ensimmäiseen Nappilahdennokkaan emme poikenneet, mutta sen jälkeen oli melkein pakko kulkea pitkän ja kaidan Tokholmannokan kärkeen. Sieltäkin löytyi luvaton nuotionpohja. Eikä roskan roskaa missään. Hienoa!




Paluumatkalla niemen kapeus ja maaston muoto saivat aikaan optisen harhan: hetken näytti siltä kuin niemi olisi mystisesti irronnut rannasta ja olisimme saaressa. Muutaman askeleen jälkeen illuusio oli tiessään ja niemi tukevasti kiinni mantereessa.





Seuraava niemennokka houkutti pitämään vielä toisen evästauon. Täälläkin oli täysin roskaton ja täysin luvaton nuotiorinki. Istuimme veden äärellä nauttien alkusyksyn auringosta, veden liplatuksesta ja repun herkuista. Päivä retki alkoi olla loppusuoralla eikä meillä ollut kiire minnekään.



Autioiden kaksoislaavujen kohdalla olimme kiertäneet täyden ympyrän ja edessä oli vain yhdyspolku parkkipaikalle.

Iso-Melkuttimen kierto oli hieno päiväretki. Oli mukavaa nähdä porukkaa nauttimassa syysauringosta, mutta samalla reitin monimuotoisuus häivytti toiset retkeilijät liki näkymättömiin. Ja järven rannalla käveleminen ei koskaan ole tylsää.

Joissain lähteissä kierroksen pituus on runsas viisi kilometriä, mutta me kävelimme kaikkiaan noin yhdeksän. Kahden pysähdyksen taktiikka toimi hyvin, koska emme tarvinneet laavuja tai nuotiota eväiden nauttimiseen. Aurinkoisella kelillä osavia taukopaikkoja oli helppo löytää.


p/s tämä uusittu blogger vaatii totuttelua ja ainakin nyt aluksi todella, TODELLA pitkää pinnaa....


keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Syyspäivä Torronsuolla




Kaunis syyskuun puolivälin aamu houkutti kulkijan jälleen Torronsuolle.

Torronsuon suosio on viimeisen puolen vuoden aikana noussut roimasti. Välttääksemme ruuhkan hankkiuduimme matkaan suht aikaisin.
Kun aamukymmeneltä ajoimme Kiljamon uusitulle parkkipaikalle oli siellä vain muutama auto.

Ajatuksena oli kiertää Torronsuon uusittu lenkki myötäpäivään ( heinäkuussa kävelimme reitin toiseen suuntaan ).

Läksimme ilmoitustaululta leveää esteetöntä polkua kohti suota.
Näille lankuille ei kyllä enää uskaltaisi pyörätuolilla lähteä.

Varmaan korjaussuunnitelma on jo olemassa.




Vaan leveän ja rapistuneen osuuden jälkeen meitä hellittiin upiuusilla pitkoksilla.

Uusien lankkujen lisäksi tämä osuus on myös linjattu maastoon vanhasta poiketen.
Nyt oltiin enemmän suon äärellä.

Hyvä niin.


Noin kilometrin käveltyämme tulimme risteykseen, josta suunnaksi otimme Torron ja louhoksen. Vasemmalle kääntyen olisimme palanneet lintutornin ja nuotiopiirin kautta takaisin parkkipaikalle.
Lisäkilvet varoittivat kehnossa kunnossa olevista pitkoksista ja lupailivat korjaustoimia.

Jotkut reitin kulkijoista olivat hyvin pieniä. Tämä kaunokainen lienee heinähukan toukka. Sen karvaisia lajitovereita oli pitkoksilla tämän tästä.






Onneksi suo oli nyt aika kuivassa kunnossa, sillä paikoin pitkokset olivat liki kulkukelvottomat.

Askelluksessa sai olla tarkkana ja tasapainoaisti tuli testattua useamman kerran.



Vaan korea sää ja reipas mieli auttoivat sivuuttamaan moiset hankaluudet.


Sitäpaitsi monta pirstaleista kohtaa oli jo korjattukin.



Kun suo loppui ja päästiin metsän reunaan lähdimme opasteista piittaamatta etsimään sitä vanhaa louhokselle vievää polkua.
Sitä joka nousi hienon kivikon päälle.















Alkumatkasta polku näkyikin maastossa ihan selvästi...


... mutta muutaman kymmenen metrin jälkeen se katosi kaatuneiden puiden labyrinttiin.




Harhailimme aikamme kaatuneiden runkojen sokkeloissa.
Välillä seurasimme jotain polun pätkää, mutta aina ne muutaman metrin kuluttua upposivat paksuun sammaleeseen.


Löysimme kyllä hienon jäkäläisen kivikon, mutta emme sitä oikeaa.













Lopulta annoimme periksi, lopetimme seikkailumme ryteiköissä ja palasimme kiltisti keltaisilla lätkillä merkitylle reitille.




Menneinä vuosina tämä alue oli aina aika kostea ja pitkokset olivat hyvinkin tarpeen.

Viime aikoina maasto on mystisesti kuivahtanut, mutta pitkokset on uusittu siitä huolimatta.
Ehkä ne sitten kuitenkin ovat joskus tarpeen.






Jokipahasen ylittävältä sillalta erotti juuri ja juuri aikaisempina vuosina reippaasti virranneen ojan.
Se on ikäänkuin ennallistunut omia aikojaan.

Eli kasvamassa umpeen.












Pian sillan jälkeen kiipesimme louhoksen kalliolle pitämäään evästaukoa.

Torronsuon kymmenenkilometrinen kierros on suurelta osin tasamaata. Tämä oli yksi harvoista ylämäistä.



Repun maisemaan sopivasta herkkupussukasta löytyi taas just oikeat eväät.







Koska seurueemme pitempi puolisko kantaa repussaan retkikeitintä, emme useinkaan tarvitse nuotiopaikkaa ja avotulta.


Louhokselle toivoisin muutaman penkin eväiden nauttimista varten.
Tosin nyt istuimme aika mukavasti kivillä ja kannoilla.

Muutama muukin seurue pysähtyi louhokselle, mutta heille ei löytynyt yhtä osavia istuimia.



Maukkaan evästauon jälkeen jatkoimme Idänpään lintutornin suuntaan.

Polku kulki kauniissa havumetsässä ja komeilla uusilla pitkoksilla halki pienen suon.























Kotvasen tovin kuluttua päädyimme Haipontielle.


Olisimme aika pian voineet opasteita seuraten  palata tieltä takaisin metsäpolulle, mutta tälläkertaa kävelimme soratietä ihan Idänpään lintutornin tienhaaraan asti.
Sen kohdalla oli tienlaidan parkkipaikalla muutama auto, joten tuskin saisimme tällä kertaa istuskella kahdestaan Idänpään laavulla.



Arvasimme oikein: laavulla oli sen verran porukkaa, että emme yrittäneetkään tulen ääreen.

Kiipesimme sen sijaan lintutorniin ihastelemaan Torronsuon laajuutta ja syksyyn taipuvia värejä.



Sitten jatkoimme matkaa. Opaste eteenpäin löytyi infotaulun vierestä. Tämä viimeisiään vetelevä varoitustaulu oli pienen mäen päällä. Varovasti astelimme huimaa laskua alamäkeen.




Hieman ennenkuin reitti palasi hetkeksi Haipontielle ohitimme vanhan kiviaidalla rajatun peltoaukean.


Kivimuurin on täytynyt olla tärkeä ja tarpeellinen, sillä sen kasaaminen on vaatinut paljon voimaa ja kärsivällisyyttä.

Ei tuollaisia turhan päiten rakennella.




















Selkeä opaste opasti soratieltä takaisin metsään.




Ja tuota pikaa oltiin Torronsuon kierroksen uudella osuudella.

Keväällä valmistunut pitkosreitti oli mukavan pitkä.
Ennenkaikkea sen ansiosta ei enää tarvinnut kulkea puolitoista kilometristä taivalta tien 282 laidassa.









Syyskuisen auringon lämmittäessä näitä tukevia lankkuja pitkin oli ilo astella.



Oli hepokatti pitkospuilla poikittain...




Välillä kuljettiin metsäpolkua, välillä taas uusia pitkoksia.

Osan matkaa taivallettiin lehtomaisemassa, osa tiheässä kuusikossa.
















Kun lähestyimme Kiljamon parkkipaikkaa tuli vastaamme useampi seurue, jotka olettivat olevansa taivaltamassa Torronsuon lyhyempää, eli kolmikilometristä lenkkiä. Heitä oli hämännyt parkkipaikan "Torro 3"-opaste.
Torronsuon pitkoksillakin voi siis eksyä!

Parkkipaikalla oli nyt iltapäivällä jo parikymmentä autoa, eli Torronsuon suosio ei suinkaan ole hiipumassa.





Tämä uusittu kymmenkilometrinen kierros oli ehdottomasti kävelemisen arvoinen myös myötäpäivään.

Pitkospuilla kulkeminen taitaa olla meidän suomalaisten geeniperimässä.