tiistai 20. elokuuta 2019

Koli: Pirunkirkko ja Ennallistajan polku

Kolin Rantatie oli aavistuksen muistikuviani paremmassa ajokunnossa, kun suhautin sitä pitkin Kolilta Pirunkirkon P-paikalle.

Elokuun alkupuolen keli oli taas kohdillaan.

Ajatuksena oli piipahtaa Pirunkirkolla ja sitten kiertää nelisen kilometriä pitkä Ennallistajan polku.

Kävin täällä edellisen kerran noin viisi vuotta sitten. Sen jälkeen kapoinen polku autolta Pirunkirkolle oli muuttunut leveäksi hiekoitetuksi baanaksi.

Komea näköala Pieliselle kertoi, että olimme suht korkealla järvenpinnasta.


Jos oli kiemurainen polku muuttunut miltei valtatieksi, niin olivat myös muinaiset jyrkät ja kapeat puuportaat saaneet uuden muodon.

Tällainen teräsrakentaminen oli tietenkin kestävää ja nopeatakin, mutta hui kauhistus minkä näköistä!

Koirien ystävänä harmitti myös, sillä tuollaiselle ristikkoaskelmalle ei koira pysty astumaan.
Älä siis tule tänne turren kanssa.








Portaikon molemmin puolin komeat kalliomuodostelmat johdattivat kulkijan Pirunkirkon kivikkoiseen tunnelmaan.


Pirunkirkon sisäänkäynti oli vaatimaton ja oikeastaan liki huomaamaton. Vain yksi kallionkolo muiden joukossa.

Aukon takana on 33 metriä pitkä rakoluola, joka on korkeimmillaan seitsemänmetrinen.
Luolaan liittyy runsaasti legendoja. Itse piru istuu kuulemma sen nurkassa.

Taiteilija Eero Järnefelt seikkaili luolassa 1893 ja kirjoitti sen seinään hieman ontuvan ja tulkinnanvaraisen tekstin:
"yksi salaisuus yksi henki, yksi onni kumpaisenki, on kirkko tämä sen pyhyyttä muistelemma aina".




Laajempi kuvakulma kertoo, miten uudet teräsportaat tekivät selvää sisäänkäynnin salaperäisestä tunnelmasta.


Noinkohan oli tarkoitus alistaa ainutlaatuinen ympäristö teräsritilöiden puristukseen?






Pirunkirkko oli kaikesta huolimatta käymisen arvoinen.

Taskulamppu olisi ollut kiva luolan pimeydessä.





















Ennalistajan polulle pääsi osavasti samalta parkkipaikalta.

Tuo reitti kulkee ikäänkuin epämääräisen neliön eteläisen Kolin maastossa.

Ennallistajan polun tarkoituksena on esitellä luonnon ennallistamista normaalimmaksi ihmisen jäljiltä.
Eli metsän monimuotoisuuden palauttamista käytön ja kulutuksen jälkeen.




Heti Kolin Rantatiestä erottuaan polku lähti nousemaan varsin jyrkästi.





















Reitin varrella oli useita infotauluja, jotka olivat aikaa sitten nähneet parhaat päivänsä.

Moinen sopi jotenkin kierolla tavalla polun teemaan.



Muutamasta tasaisesta kohdasta huolimatta alkumatka oli hyvin nousuvoittoista.






Täälläkin oli pyritty hävittämään ihmisen kädenjälki, sillä portaat olivat just ja just kuljettavissa.

Muutaman vuoden kuluttua tämäkin mäki olisi tyystin ennallistettu.





Väylä kulki ylen rehvässä sekametsässä.

Kunnes nousi kuivempaan männikköön.






Kohta saavutin risteyksen, jossa Herajärven kierros kulki Jauholanvaaralta Ukko-Kolille.

Kulkusuunnasta riippuen tämä kohta on joko Herajärven kierroksen alku- tai loppupuolella.









Minä läksin kohti Jauholanvaaraa lähes ennallistettuja pitkoksia pitkin.









Jauholanvaaralta avautui hieno näköala Herajärvelle. Täällä myös huomasi, kuinka suositulla polulla kuljin sillä kallioilla oli paljon maiseman ihailijoita.
Mikäpä tuossa oli istuskellessa, kun päivän lämpötila lähenteli hellelukemia.






Vaaran kallioiden jälkeen reitti laskeutui mukavan maltillisesti hienoon metsään.
Mustikoita ei juuri maastosta löytynyt, mutta muutama puolukka sentään.





Seuraavasta risteyksestä lähdin Ylä-Murhin suuntaan.

Pitkälammen päässä kulkevat pitkokset olivat korjauksen alla.

Nyt vedenpinta oli niin alhaalla, ettei kastumisvaaraa ollut. Kosteampina aikoina kehnot pitkospuut tässäkohdin olisivat varsin harmilliset.


















Pitkälampi oli nimensä veroinen. Pitkä.

Ylä-Murhin perinnepiha-alue oli täynnä kivikasoja. Nuo murikat oli ammoin kerätty niityltä, eikä kasoihin ollut lupa koskea.
Pidin pihan nuotiopaikalla pienen tauon ja lepuutin kinttuja. Taisinpa haukata myös hieman evästä.


Ylä-Murhin jälkeen reitti alkoi laskeutumisen Ala-Murhille.
Mukavasti polveileva polku kulki halki rehevän lehdon.



Ala-Murhin tila oli rakennettu 1940-luvulla ja se autioitui jo 60-luvulla.

Hieman piha-alueen ulkopuolelta löysin aikaa sitten hylätyn matalan rakennuksen, jonka sisällä oli makuulavereita kuin autiotuvassa ikään. Mikä mahtoi olla sen tarina?



Ja niin saavutin Kolin Rantatien. Loppumatkan kävelin tätä kiemuraista soratietä takaisin Pirunkirkon P-paikalle.
Onneksi tiellä ei juuri ollut liikennettä, joten sain rauhassa nauttia kapean soratien tunnelmasta.


Ennallistajan polku oli kyllä kävelyn arvoinen, sillä se kulki niin monenlaisessa maastossa ja maisemat vaihtelivat kivasti.
Jauholanvaara oli tietenkin retken mansikka, mutta myös Ylä- ja Ala-Murhin pihapiireissä oli mukava vierailla.



2 kommenttia:

  1. Kotipaikkakunnalleni rakennettiin muutama vuosi sitten juuri samanlaiset portaat teräksestä, kuin mihin törmäsit kierroksellasi. Oli kesä kun näin ne ensimmäistä kertaa ja ajatukseni oli juuri sama: Miksi tuollaiset teräksiset ritiläportaat, kun ymäristöön sopisivat paljon paremmin puusta valmistetut ja ne olisivat miellyttävämmät silmälle. Seuraavan kerran kun kävin siellä, oli talvi ja yli puoli metriä lunta maassa. Silloin välähti - portaat pysyvät käyttökunnossa ilman minkäänlaista kunnossapitoa ympäri vuoden, ei lunta, ei liukkaita lehtiä, ei havunneulasia. Oikeassa tosin olet koirien suhteen, mutta otin sen huvin ja urheilun kannalta ja kannoin koirani sylissä portaat alas. :)
    Mukavaa patikointikesää.

    VastaaPoista
  2. Hei Tuula L. ja kiitos viestistäsi. Metalliset portaat ovat toki puisia kestävämpiä ja suht huoltovapaita, mutta samalla ne ovat kovia jalan alla eivätkä mielestäni sovi metsämaisemaan. Tosiasia kuitenkin on että yhä useammat pitkospuut, portaikot ja kaiteet tehdään nykyään metallista, joten lienee pakko totutella niihin... vaikkei se helppoa ole.
    t.Tiina
    ps Sinulla on tosi pieni koira tai sitten olet tavallista Tuulaa vahvempi. :)

    VastaaPoista