Koronavuoden retkistä...

 

Taas on aika käydä läpi menneen vuoden kävelyretket. Ihan jokaista jaloittelua en ole tähän tyrkännyt, ole huoleti. Selasin läpi vain ne ihan tärkeimmät...

Vuosi 2020 alkoi perinteisesti retkellä Aulangolle. Outo lumeton talvi sopi hyvin kävelijälle, joka ei ole vuosikymmeniin vilkaissutkaan suksiin. Tai monoihin. Nyt metsäpoluilla saattoi yllättäen liikkua kuin kesällä konsanaan. Tammikuussa päiväkin alkoi mukavasti pidetä. Aulangon Karhunluolan otsot olivat sopuisia kuten ovat olleet jo 115 vuotta.

Myös Hämeenlinnan upea kuusikilometrinen rantareitti oli täysin vailla lumipeitettä. Eikä järvelläkään näkynyt kunnollista jäätä. Jälkikäteen on helppo sanoa, että omituinen lumeton talvi ennakoi vielä omituisempaa kevättä. Ja kesää. Ja syksyä. Olimme vasta aloittamassa Covid-19-turneeta.

Maaliskuun alussa eli just ennen maailmanlaajuista koronakurimusta piipahdimme suosikkisaarellamme Madeiralla. Viikon aikana ehdimme usealle eri levadalle. Välillä taivalsimme ikivihreän metsän keskellä, välillä Atlantin rannan kallioisilla rinteillä. Tämä oli jo kuudes kertamme Madeiralla, mutta vielä löytyi meille uusia reittejä. Ja oikeasti joitain jäi vielä koluamattakin. Jos olet kiinnostunut kauniin Madeiran levadoista kannattaa klikata blogin oikean reunan luettelosta itsensä näille kiehtoville reiteille.

Kun palasimme kotimaahan ei kulunut montaakaan hetkeä kun saimme ohjeet pitää kohtuullista etäisyttä kanssavaeltajiin. Niinpä etsimme Hämeenlinnan lähistöltä retkeilykohteita, joissa ei olisi ruuhkaa. Torronsuolle koitimme päästä, mutta tuolloin sen parkkipaikka oli niin täynnä autoja että otimme takapakkia ja etsimme rauhallisempia seutuja.

Nyt tarvitsimme todella syrjäisen reitin. Lyhyen tuumailun jälkeen löysimme itsemme Evolta Kotisen aarnimetsästä. Se oli niin täydellinen paikka ottaa etäisyyttä ihan kaikkeen, että laitan tähän peräti kolme kuvaa tuosta ihanasta metsästä.

Kevät kulki eteenpäin uskomattomalla tarmolla ja jo huhtikuussa saatoimme tehdä sopuisan retken Laipanmaalle. Kävelimme Hirvijärven kierroksen vastapäivään ja hieman reitiltä poiketen kapusimme myös tulivuorelle. Aika harvinaista täällä eteläsuomessa. Laipanmaalla oli lisäksemme vain muutamia retkeilijöitä ja kaikille riitti runsaasti tilaa.

Retkeilimme kevään aikana myös Liesjärven pohjoisemmilla poluilla. Tämä oli hyvä valinta, sillä saimme kulkea kokolailla keskenämme. Liesjärven eteläisemmät polut ja suosittu Kyynäränharjun seutu kun olivat tuolloin hyvin ruuhkaisia.

Pysyttelimme ohjeiden mukaisesti edelleen huutomatkan päässä muista retkeilijöistä ja moinen onnistui myös Kuhmoisten Isojärvellä. Alueen monipuolisessa maastossa oli mukava seurata majavien jälkiä. Saimme päivän hienosti kulumaan komeissa maisemissa. Kannatti pitkästä aikaa lähteä Isojärven seudulle.

Sitten oli vuorossa toukokuinen retki tavallaan tuttuihin maisemiin eli Sääksmäen Rapolan linnavuorelle. Olen viettänyt liki kaikki lapsuuteni kesät Sääksmäellä, mutta tämä oli ensimmäinen kertani linnavuorella. Päivän mielenkiintoinen retki kulki keskellä kauniita maisemia ja hämäläistä historiaa.

Seuraavaksi piipahdimme Lopen Luutasuolla ja Komion alueella. Täällä olemme kulkeneet monesti, mutta aina ja aina palanneet takaisin. Tämä seutu on niin mukavaa ja tarjolla on kaikenlaisia polkuja. Kesä teki tuloaan ja saimme nauttia siitä kukkien keskellä.

Sitten suuntasimme taas Evolle. Evon laaja maasto tarjoaa monensorttisia reittejä. Ja tarvittaessa voi itsekin punoa omiaan. Aivan kuten me tällä ympyräreitillä, joka vei meidät harjuille, metsäpoluille ja monta kertaa veden äärelle.

Kesäkuun puolivälissä otimme suunnaksi Vuokatin. Siellä retkeilimme viimeksi suunnilleen sata vuotta sitten ja nyt taas. Vuokatin maastossa oli muutamia mukavia reittejä, jotka koittelivat meitä korkeuseroillaan. Lisäksi löysimme itsemme yllättävän hienosta Hiidenportin kansallispuistosta ja peräti pari kertaa symppikseltä Tiilikkajärveltä. Hiidenportti teki meihin vaikutuksen komeilla kalliollaan ja kauniilla metsillään, ja Tiilikkajärvi rantapoluillaan.

Kotiin palattuamme uskaltauduimme uudelleen Torronsuolle. Jo keväällä tänne oli rakennettu uusi reitti, joka mahdollisti kymmenen kilometrin kierroksen ilman autotien laitaa. Tällä kertaa tulimme Kiljamon parkkipaikalle niin aikaisin, ettei ruuhkaa vielä ollut ja saimme tutustua uuteen hienoon reittiin suht rauhassa. Kyllä kannatti.

Sitten suuntasimme Usmi-Kytäjään ja hakeuduimme Mustan kiven kierrokselle. Poikkesimme sovitusti merkityltä reitiltä hiemaan sivuun kiivetäksemme Usmin kalliolle. Samalla pääsimme myös salaperäiselle Paalijoelle. Oli kyllä kiva, lämmin ja monipuolinen reissu.

Jossain välissä ehdin kiertää täällä Hämeenlinnassa tutun Aulangonjärven. Ja miksipä ei, sillä tuota alle kymmenkilometristä polkua on helppo suositella kaikille. Se oli hyvin merkitty, helposti saavutettavissa eikä maisemissa ollut valittamista.

Elokuu vei meidät pohjoiseen. Jesh. Pääsimme ensimmäistä kertaa Pyhä-Luoston maisemiin. Meille etelän-eläville kaikki tunturit ovat elämys. Kävelimme Pyhä-Luostossa monta hienoa reittiä. Ukko-Luosto oli mahtava, Isokuru erittäin, erittäin vaikuttava ja Noitatunturille nousu haastava ja hikinen, mutta niin palkitseva. Pyhä-Luoston viikko oli hieno reissu oikeasti erilaiseen maastoon. Toivottavasti pääsemme sinne joskus uudelleen.

Edelliseltä reissultamme Usmi-Kytäjään jäi Paalijoki kummittelemaan ajatuksiimme. Niinpä teimme sen varrelle uuden reissun ja pääsimme seuraamaan salaperäisen joen juoksua hyvän matkaa. Paalijoki soljui välillä hyvin rauhallisesti, välillä taas yltyi pieniksi koskiksikin. Evästauon pidimme Usminkallion lippaluolan katveessa.

Sitten oli vuorossa Iso-Melkuttimen kierto, joka oli koronakevään ja kesän aikana kohonnut retkeilijöiden suursuosikiksi. Eikä ihme. Me saimme kävellä reissumme varsin rauhassa, sillä suunnittelimme evästauot niin ettemme tarvinneet avotulta. Myös aurinko suosi retkeämme.

Liesjärven eteläisempi puoli tuli jälleen koluttua kun kesälomakausi oli ohi ja reiteillä tilaa. Kyynäränharjulta etelään Korteniemen perinnetilalle kulki hieno ja monipuolinen polku. Takaisin Kyynäränharjulle taivalsimme osavasti eri reittiä. Kaunis väylä johdatti halki sammaleisen metsän.

Sen jälkeen palasimme Lopen Luutasuolle ja Komiolle. Nyt kävelimme hieman erilaisen reitin ja tutustuimme meille uusiin polkuihin. Kannatti tutkailla alueen karttaa ja miettiä erilaisia vaihtoehtoja. Tutusta seudusta löytyi uusia vinkkeleitä.

Syksy alkoi jo koputella ovipieliä kun päätimme palata Evolle ja kulkea jälleen niinsanotusti omia polkujamme. Sudenpesänkankaan alueella ei juuri risteile kulkureittejä, joten pääsimme hienoon umpimetsään. Retki oli samaan aikaan raskas ja palkitseva. Poluttomassa maastossa kulku ei ollut ihan helppoa, mutta oikeasti Sudenpesänkankaalle on päästävä vielä uudelleen.

Sitten oli aika palata jälleen Hyvinkään Usmi-Kytäjälle. Kävelimme siellä oman versiomme Kahden Piilon kierrosta ja löysimme Kiiskilammen eteläisestä päästä todella hienot kalliot. Taas tuli todistetuksi että joskus kannattaa unohtaa valmiiksi viitoitetut polut ja etsiä omia reittejä. Ainahan se ei tuota tulosta, mutta usein kyllä. Kuten nyt.

Olimme retkeilleet Laipanmaalla viimeksi juuri kevään kynnyksellä, joten nyt syksyn tullen oli kiva palata näille hienoille poluille. Keväällä kuljimme Hirvijärvenkierroksen vastapäivään joten oli enemmän kuin loogista taivaltaa se nyt vastapäivään. Niin toimivat kävelijän aivot.

Tämä oli hieno retki Laipanmaan syksyisessä maastossa.

Pääjärven reitti oli kummitellut mielissämme koko vuoden. Toisaalta se oli houkutteleva, toisaalta siitä oli jäänyt aikaisemmilta kävelyiltä hieman laimea maku. Lisäksi seutu oli tunnetusti hirvikärpästen lempimaastoa. Niinpä kokosimme kaiken rohkeutemme ja sonnustauduimme syksyiselle Pääjärven kierrokselle. 

Oikeasti tästä tuli yksi syksyn lemppareistamme. Maasto oli paljon muistojamme kiehtovampaa eikä yksikään hirvikärpänen eksynyt seuraamme. Se niistä ennakkoluuloista.

Joulukuu alku oli sateinen ja harmaa kuin mikä. Kun sitten luvattiin lyhyeen joulukuun päivään auringonpaistetta läksimme tutulle lähireitille eli Rengon Heinisuolle. Heinisuon reitti on vain osapuilleen kolmikilometrinen, mutta se vie halki sammaleisten metsien ja myös kohtalaisen pitkien pitkospuiden. Siksi se kannattaa taivaltaa. Ja aika useasti.

Vuosi 2020 oli siis varsin hieno kävelyn ja retkeilyn kantilta. Mitä jäi koronan takia tekemättä? Keväinen retki maamme länsirannikolle ja alkukesäksi suunniteltu reissu pohjoiseen Norjaan peruuntuivat. Monet näillä seuduilla toki retkeilivät epidemiasta huolimatta, mutta oma kantti ei antanut periksi. Länsirannikko tuskin katoaa vuodessa ja Norjaan pyrähdämme varmasti joskus terveenpänä aikana. 

Tavaksi tullut syksyinen Camino ei tänä vuonna toteutunut. Harmi, sillä kesän aikana tuli kerättyä varsin kohtuullinen kävelykunto. Alustavissa suunnitelmissa oli taivaltaa pohjoisessa Espanjassa Camino Primitivoa. Sen poluille pääsemme toivottavasti tulevana syksynä.... tai sitten joillekin muille Caminoille... tjaa saas nähdä. Pidetään peukkuja.

Ihan lopuksi jouluinen kuva Hämeenlinnan Ahvenistolta eli Apparalta. Apparan poluilla kävelin vuoden aikana kaikista eniten, parhaina viikkoina viidesti. Tämä upea ulkoilualue on oikea aarre liki kaupungin keskustaa. Kesäisin Apparalla on käytössä vuoden 1952 Olympialaisiin rakennettu uima-allas hyppytorneineen ja symppis Ahvenistonjärvi hiekkarantoineen. Huimapäät pääsevät keikkumaan puihin kiipeilyradalle ja meille mamoille tarjolla on kauniita ja monipuolisia polkuja eriasteisilla ylämäillä. Ja myös alamäillä. Tänä vuonna erityismaininnan saavat oravat, joita vilahteli polkujen varressa enemmän kuin koskaan. Eikä pidä unohtaa pohjantikkaa, jonka näin livenä ensimmäistä kertaa. Apparan maastossa kohtasin myös varovaisen pyyn ja närhen, jonka keväinen karjunta oli minulle todellakin jotain ihan uutta.