Luminen Ahvenistonharju

 

Yllättävä maaliskuinen lumimyrsky koitteli kovalla kädellä eteläistä Suomea. Kun  aurinko seuraavana päivänä paistoi pilvettömältä taivaalta läksin katsomaan kuinka paljon lunta oli kasaantunut Hämeenlinnan Ahveniston (= Appara ) harjulle. Edellisenä yönä pakkasta oli ollut liki 25 astetta, mutta nyt ei kymmentäkään.

Kävelin Apparan kuntoportaiden yläpäähän ja oikeastaan siitä se harjupolku alkoikin. Apparan maastossa risteili monenlaisia hiihtolatuja, mutta perinteisesti harjun lakipolku on jäänyt kävelijöiden ja pyöräilijöiden käyttöön. Niin tänäkin talvena.

Näin aluksi harjupolku oli aika leveä ja suht paljon tallottu. Tämä huolimatta siitä, että edellispäivänä lunta tuprutti varmaan parikymmentä senttiä. Täältä ylhäältä näki vilauksella Apparan kahvilarakennuksen ja vuoden 1952 Olympialaisia varten rakennetun tornin. 

Tästä matka jatkui harjua pitkin pohjoiseen.

Alkumatkasta polku oli ihan kulkukelpoinen, mutta kun matka eteni polku kapeni. Täällä sitä oli tallonut vain muutama kulkija ja reitti muuttui aika raskaaksi käveltäväksi. Lumen alla vaani jää. Vaan eipä tuo haitannut, sillä aurinko paistoi eikä kipakka tuuli osunut tänne puiden keskelle.

Ylemmässä kuvassa vuoden 1952 Olympialaisten maastojuoksureitti lähti harjulta jyrkkään alamäkeen vasemmalle. Kävelen tuon hienon reitin luultavasti ja toivottavasti joskus kesällä vaan nyt jatkoin kapoisella harjulla eteenpäin. Polun varressa oli monenlaisia eläinten jälkiä. Oravat, jänikset ja kauriit tunnistin, mutta kaikki muut taisivat olla erikokoisten koirien tassuista... vaikka saattoihan joukossa olla ihka oikea kettukin.

Kun harju loppui oli edessä kohtalaisen vilkasliikenteinen Hämeen Härkätie. Jo pelkkä autojen meteli harmitti, saati sitten autotien laidassa kävely. Niinpä hylkäsin oitis ajatuksen kotiinpaluusta liikenteen seassa. Oli helppo tehdä täyskäännös ja palata harjupolun hiljaisuuteen. Sitäpaitsi kotimatka olisi helpompi koskapa olin jo tulomatkalla tallonut polkua paremmaksi. Näin toimii positiivinen ajattelu. 

Nyt alkoi kello olla jo niin paljon, että harjulle hakeutui muitakin kulkijoita. Vastaani tuli pari maastopyöräilijääkin, joista toinen viiletti kuin kesäkelillä ja toinen talutti pyöräänsä ja valitti hankalasta lumesta.

Lumettomana aikana kulutan tähän reittiin osapuilleen puolitoista tuntia. Näin hankien keskellä kulku oli paljon verkkaisempaa. Lumi ei ole minun elementtini ja odotan malttamattomana sen katoamista, mutta kieltämättä valkea metsä näytti hyvin kauniilta.