Torronsuo syyshelteessä

 

Kävimme viimeksi Tammelan Torronsuolla maaliskuussa kun vielä oli lunta maassa ja pitkospuut paikoin jään peitossa. Nyt oli siis korkea aika vierailla uudelleen Suomen syvimmällä suolla. Torronsuo on myös Etelä-Suomen suurin keidassuo.

Jätimme auton Kiljamon parkkipaikalle ja ihan vaihteen vuoksi kiersimme Suotaipaleen myötäpäivään.

Sivuutimme Kiljamon keittokatoksen ja suuntasimme luontotornille. Tämä olisi ensimmäinen kerta moniin vuosiin kun kiipeäisimme sen huipulle.

Puut tornin ympärillä olivat kasvaneet ehkä hieman liian korkeiksi mutta vielä tällainen lyhyempikin näki vilauksen sumuisesta suosta ja kiemurtelevista pitkospuista.

Laskeuduimme tornista ja suuntasimme suolle. Edessä oli Suotaival jonka pituudeksi mainittiin 8,2 kilometriä. Oikeasti reitti on kyllä hieman pidempi.

Ohitimme esteettömän Suokukkapolun alun.

Torronsuon pitkospuut ovat erinomaisessa kunnossa. Nyt oli suolla harvinaisen paljon vettä mutta pitkokset oli rakennettu niin korkealle ettei ollut kastumisen vaaraa.

Varjoisalla metsäosuudella maastossa oli outoja seitin näköisiä rakennelmia. Ne olivat niin hauraita että hajosivat kevyestä puhalluksesta.

Oli heinäsirkka pitkospuilla poikittain...

Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta ja vaikka oli jo syyskuu oli myös helle. Pidimme penkillä aika pitkän lepotauon ja joimme vettä. Viereisessä männyssä pomppi iloksemme töyhtötiainen. Se taisikin olla ainoa lintu jonka suolla näimme.

Nämä uusimmat pitkospuut valmistuvat 2021 ja ilmeisesti tekijät nimikoivat ne. Kiitos heille.

Kun suo loppui ja tulimme metsään läksimme kohti Louhosta. 

Vaihteeksi oli mukavaa kävellä varjoisalla metsäpolulla olkoonkin että juurakot olivat märkiä ja tosi liukkaita.

Tällä kertaa emme pitäneet Louhoksella taukoa vaan jatkoimme samatein matkaa.

Pienen sivusuon pitkospuut uusittiin myös useampi vuosi sitten. 

Työmaa-alue kyltti ei ole ollut ajankohtainen vuosiin eikä kyllä jälkisiivoustakaan ole havaittu.

Polku päättyi soraiseen Haipontiehen. Kuljimme sitä hetken ja koitimme opasteiden kohdalta palata metsäpolulle mutta saimme kulkea sitä vain pienen pätkän kun eteen tulivat puolilahot pitkokset.

Palasimme takaisin tielle ja yritimme toisesta kohdin siirtyä metsän suojaan mutta taas tulimme viimeisiään vetäville pitkospuille. Ilmeisesti Idänpäänkallion taukopaikalle ei tästä suunnasta enää kulje kävelykuntoista metsäpolkua.

Kävelimme siis loppumatkan Haipontietä pitkin. Sopihan sekin.

Vaikka Kiljamon parkkipaikalla oli tullessamme ollut useampi auto laavulla ja nuotiopiirillä ei yllättäen ollutkaan ketään. Saimme paistella makkaramme kahden kesken. Olimme onneksi kantaneet repuissa sopivan määrän klapeja sillä täällä on harvoin kuivia puita.

Tässä oli hyvä istua pidempikin aika.

Idänpäänkallion tornista näkyi suo paljon paremmin kuin Kiljamon. Onkohan tuolla jo syksyn värejä?

Lopulta jatkoimme taivalta. 

Klassinen varoituskyltti oli vielä pystyssä mutta jokaisella käyntikerralla se on entistä kuluneempi ja enemmän ja enemmän kallellaan.

Ohitettuamme kivimuurin tulimme pian Haipontielle. Kuljimme sitä ihan pienen matkan ja palasimme sitten metsän halki Torronsuon äärelle.

Nyt aurinko porotti selän takaa. Näin päivän käännyttyä iltapäivään oli ilman lämpötila noussut vielä lisää. Onneksi edessä oli myös varjoisempia osuuksia.

Karpaloita oli pitkosten vieressä siellä täällä. Hyviltä maistuivat.

Ohitimme uuden ja typötyhjän Puhoksen parkkipaikan. Täälläkin oli pitkospuut uusittu aikaa sitten mutta edelleen kyltti varoitti työmaasta... no ennen pitkää se on taas ajankohtainen.

Varoitus huonokuntoisista pitkospuista oli kohdillaan joskus vuosia sitten... tai ovathan nuo sivuun pinotut vanhat lankut huonokuntoisia. Uudet sen sijaan olivat priimakunnossa.

Pian tämän osuuden jälkeen tulimme takaisin Kiljamon parkkipaikalle ja ympyrä sulkeutui.

Tämä oli hieno ja yllättävän helteinen päivä Torronsuon kauniissa maisemissa. Väkeä oli liikkeellä jonkin verran. Enimmäkseen saimme kulkea kahdestaan. Käveltyä tuli noin kymmenen kilometriä.