Ilmojen viiletessä mietimme retkikohdetta jossa ei ehkä olisi hirvikärpäsiä. Ja niin päädyimme jälleen kerran Tammelan Torronsuolle. Luvassa oli miltei tyyni ja poutainen lokakuun toinen päivä.
Jätimme auton Kiljamon parkkipaikalle ja kävelimme suotaipaleen myötäpäivään.
Leveämmän väylän päässä oli taukotasanne johon mahtuu useampikin pyörätuoli. Tai rollaattori. Tai lastenvaunut. Torronsuolla on kaksi erillistä esteetöntä reittiä jotka molemmat päättyvät leveään taukopaikkaan.
Me jatkoimme kulkua kapeammilla pitkospuilla pitkin suon laitaa. Maastossa alkoi jo olla syksyinen väritys.
Reitti kiemurteli metsän ja suon välimaastossa kunnes tultiin pitkospuiden risteykseen.
Nyt edessämme oli avaraa suota halkova hyväkuntoinen puupolku.
Välillä luikahdettiin puiden katveeseen ja sitten taas turpeiden päälle. Alkumatkasta vanhojen pitkospuiden kasat oli siivottu pois vaan täällä pidemmällä lankkuiglut vielä koristivat maisemaa.
Puupolku päättyi metsän reunaan. Louhoksen suuntaan johti hyvin tallattu väylä.
Metsäpolku vaihtui pitkoksiksi ja pian niiden jälkeen kiivettiin pieni ylämäki Louhokselle.
Vaikka Louhos on yksi reitin tärkeimmistä taukopaikoista ei täällä vieläkään ole ainuttakaan penkkiä retkeilijöiden iloksi. Me löysimme osavan kiven jonka päällä pitää evästauko. Kelpasihan tuossakin istuskella ja nauttia ylenpalttisesta vihreydestä.
Polku jatkui helposti seurattavana halki monimuotoisen metsän.
Lyhyen pitkospuuosuuden jälkeinen ilmoitus jälkisiivouksesta alkoi jo muutama vuosi sitten rapistua. Eipä taida tuota jälkisiivousta koskaan tulla.
Reitti sivusi yllättävää avohakkuualuetta ja sitten se päättyi Haipontiehen.
Aikaisemmin Haipontieltä vielä opastettiin sitä sivuavalle metsäpolulle mutta nyt moiset opasteet olivat kadonneet. Jo pari vuotta sitten huomasimme että tuon metsäreitin pitkospuut olivat kulkukelvottomat. Hyvä ettei sitä reittiä enää tyrkytetä.
Seuraavan opasryppään takaa suuntasimme kohti Idänpäänkalliota ja sen taukopaikkaa.
Idänpäänkallion laavu oli saanut uuden hienon katon. Kiitos siitä.
Me kapusimme lintutorniin syömään pois loput eväät. Tornissa on sekä pöytä että penkit joilla levähtää.
Tornin jälkeen jatkoimme kierrostamme. Infokatoksen vieressä ei enää ollut opastetta tähän suuntaan mutta me tiesimme vanhasta muistista mistä kulkea. Ilmeisesti nykyään pitäisi palata Haipontielle ja jatkaa sitä pitkin.
Polkumme laskeutui alas kalliolta ja kiemurteli hetken kuusikossa. Sitten saavutimme kivimuurin joka lienee aitauksen jäänne. Kivien päällä kasvoi kaikenlaista vihreää.
Kohta saavutimme Haipontien ja kävelimme sitä vain muutaman askeleen verran kun kovia kokenut opaste opasti Kiljamon suuntaan.
Retken luontokuva: kahden sirkan ( vai hepokatin ? ) herkkä hetki tallentui paparazzin kameraan. Vai onko tuossa ehkä toinen syömässä toista ?
Heinähukan toukka oli vain tulitikun kokoinen rääpäle. Heinähukka talvehtii toukkana. Toivottavasti tämä kirppunen selviää talvesta.
Suon loppuessa tulimme syksyiseen metsään. Puusto vaihteli lehti- ja havupuiden välillä. Nyt oli sen verran kuivaa ettei tällä yleensä kostealla osuudella ollut lätäköitä.
Pehkun parkkipaikalla oli myös muutama auto.
Loppumatka kuljettiin kevyesti pitkospuilla joko metsässä tai suolla.
Kiljamon parkkipaikan nurkalla ympyrämme sulkeutui.
Lähdimme tästä kohti Louhosta.
Muistelimme miten vuosia sitten tämä reitti oli juuri ja juuri näkyvillä. Opasteita ei tuolloin juurikaan ollut vaan täytyi itse tietää oikea suunta. Nyt ei tarvinnut arvailla mistä kulkea.
Hyvän paussin jälkeen jatkoimme taivaltamme.
Tässä meillä oli vain yksi suunta. Kuljimme kevyesti keinahtelevaa soratietä hyvän matkaa.
Ensin ohitimme tukevista kurkihirsistään kuuluisan rakennelman. Sitten hobitti-tyylisen huussin.
Täältä ylhäältä katsoen Torronsuo oli aika värikäs. Valitettavasti emme onnistuneet näkemään yhtään muuttolintua.
Mystinen sudenmaito pursusi lahopuun rungosta.
Legendaarinen "Waro huimalasku"-kyltti sinnittelee vuodesta toiseen. Voi kun joku pelastaisi sen tyystin katoamasta.
Näin palasimme suolle ja pitkospuille.
Tämä oli hieno retki Torronsuon komeassa luonnossa. Pitkospuut olivat kauttaaltaan priimakuntoisia ja maisemat avaria. Hirvikärpäsiä emme kohdanneet ainuttakaan.
Suotaipaleen pituudeksi on ilmoitettu 8 kilometriä mutta me taivalsimme taas yli 10 km.
