Palvaanlinnalta Raimansuolle ja Vorokkilukolle

 

Joskus itselle tuntematon upiuusi käveltävä reitti löytyy miltei kotiovelta. Me löysimme omamme Hämeenlinnan ja Janakkalan rajamaastosta.

Aloitimme retken Palvaanlinnalta. Auton jätimme Palvaanlinnantien alkupäähän. Siinä oli osavasti tilaa muutamalle autolle. Toinen parkkipaikka olisi ollut hieman ylempänä samalla tiellä.

Sports Tracker piirsi reitistämme kauniin viivan.

Aluksi kävelimme Palvaanlinnantietä jonkin matkaa ylämäkeen. Kun tieltä lähti polku vasemmalle poikkesimme sitä pitkin tsekkaamaan Palvaanlinnan korkeimman laen.

Harjun päällä oli mukava kävellä, mutta Palvaanlinnan huippu ei juuri erottunut maastosta.

Jonkin aikaa kuljettuamme teimme U-käännöksen ja palasimme omia jälkiämme takaisinpäin.

Kohta yhytimme Palvaanlinnantien uudemman kerran ja ylitimme sen päästäksemme retken varsinaiselle polulle.

Aamulla oli pakkasta ja siksi siirsimme metsään lähtöä muutamalla tunnilla, vilukissoja kun olemme. Niinpä aurinko tässäkohdin lämmitti jo kohtalaisesti. Samalla eteläisen Suomen hentoinen alkusyksyn ruska sai vähän lisäväriä.

Reitti kulki mukavasti harjun laella, vaan tiheän puuston ansiosta maisemia ei juurikaan ollut.

Saavutimme luonnonsuojelualueen merkin. Täällä on suojeltu läntti sieltä toinen täältä ja tämä harju taisi olla liki kokonaan suojeltu.

Omituisen betonitornin jälkeen aloimme laskeutua loivasti kohti Vanajavettä. Risukkoisen rannan takia emme valitettavasti päässeet ihan veden äärelle.

Tätä reittiä suunniteltaessa mietimme alueella sijaitsevan vankila-alueen ohitusta. Olisiko se edes mahdollista? Onneksi maastossa oli selkeät ohjeet kulkemisesta. Siitä kiitos.

Seurasimme muuten tosi visusti punaisia muovitolppia.

Punaisilla merkitty vankilapolku ei ollut kovin pitkä, mutta oudosti oli helpottavaa kun se loppui.

Täällä alhaalla tasamaalla maastoa halkoi muutama leveämpi oja. Niiden yli kulkevat sillat olivat melko uusia ja hyvin tukevia.

Oja näytti kyllä kaipaavan hieman lisää vettä.

Seuraavan ojan pohjalla oli ehkä joskus ollut joku rakennelma... vai mitä ihmeen tolppia nuo olivat?

Sitten saavutimme kuuluisan Raimansuon. Pitkospuut olivat priimakunnossa.

Pitkosten itäisessä päässä oli minimaalinen parkkipaikka ja opastaulu suosta ympäristöineen.

Lähdimme tästä eksyttävään teiden ja polkujen sokkeloon. Kohteenamme oli alunperin Kalpalinnan maasto, mutta lopulta päädyimme Vorokkilukon kiertämiseen.

Välillä saimme kulkea rennosti soratiellä, välillä loikkia kivikkopolulla. Tällä retkellä oli monenlaista tallottavaa.

Muutaman mutkan ja risteyksen jälkeen päädyimme Vorokkilukon etelänpuoleiselle rinteelle. Täällä harjun varjossa lämpötila laski useamman asteen. Maisema jyrkänteen puolivälin polulla oli kuin Madeiran levadalla ikään.

Alkuperäinen tarkoituksemme oli kulkea pidemmälle Kalpalinnan laskettelukeskuksen maastoon, mutta tiellä oli kulkemista estävä kieltotaulu. 

Kiltisti kaarsimme Vorokkilukon pohjoisenpuoleiselle reitille ja nokat kotia kohti. 

Läheisen tallin ratsukot ilmeisesti nauttivat myös näistä maisemista.

Tosi monen puun juurella oli tuollainen sininen muovilätkä. Päättelimme että nuo lätkät olivat aikoinaan suojanneet pieniä taimia. Varmaan silloin hieno idea, mutta nyt siniset muovit muuten sopuisassa metsässä eivät olleet kovin kauniita.

Olimme jo kulkeneet aikas pitkään ja pitäneet vain muutaman vesitauon. Niinpä etsiydyimme metsän poikki aurinkoiselle Vorokkilukon rinteelle nauttimaan pussilounasta ja jälkkäriä. Tässä olikin varsin lämmintä istuskella. Ruuan hautuessa napsimme pikkuruisia kuivan kesän puolukoita pahimpaan nälkään.

Hyvänmittaisen lounastauon jälkeen jatkoimme rinnettä kotia kohti. 

Polku oli vielä tässä kohdin osa ratsastusreittiä ja siksi hyvin tallottua. 

Pian olimmekin jo metsäpolulla. Ja kohta jo leveämmällä väylällä. 

Puiden korkeus on vaikeasti hahmotettava asia, mutta kun näkee kunnon puun pitkänään tien pielessä on helpompi tajuta sen rungon pituus.

Nyt iltapäivän auringossa Raimansuo tuoksui lumoavasti syksyltä. Yllättävästi suolla ei näkynyt minkään sortin marjaa. Ei edes marjakasvustojen lehtiä.

Tasamaan sillat tulivat vastaan yllättävän nopeasti. Mutta niinhän se on että paluumatka on aina menomatkaa lyhyempi...  nyt ainakin tuntui siltä.

Pian suhahdimme vankila-alueen halki. Sen jälkeen emme heti nousseetkaan harjun päälle vaan valitsimme vaihteen vuoksi harjun ja järven välissä kulkevan tasaisemman väylän.

Polku oli hyvin tallottu eli paljon käytetty.

Polun lopuksi kiipesimme takaisin harjun laelle ja kohta olimmekin jo Palvaanlinnantiellä. 

Tämän retken pituus oli osapuilleen 12,5 kilometriä. Kuljettava maasto oli monipuolista ja hauskaa käveltävää. Tänne voisi siis tulla joskus uudelleenkin. Aurinkoinen sää kruunasi mielenkiintoisen päivän.