Syysretkelle ei välttämättä tarvitse lähteä kymmenien kilometrien päähän.... sanoo hämeenlinnalainen ja suuntaa Aulangolle.
Ajatuksena oli jälleen kerran kiertää Aulangonjärvi. Viimeksi piipahdimme täällä keväällä joten olihan se jo korkea aika lähteä kansallismaiseman äärelle.
Tällä kertaa jätimme auton näkötornin parkkipaikalle. Kiersimme järven vastapäivään.
Näkötornin juurella sijaisevalta tasanteelta avautui jo hieno näkymä järvelle ja Lusikkaniemeen.
Vaan kun hoksasimme että torni oli vielä auki kipusimme avarampien maisemien äärelle.
Kiitos Hugo että loit meille Aulangon.
Huipulle ei pääse helpolla. Noustavana oli porras jos toinenkin sillä korkeutta tornilla on 33 metriä.
Tornin huipulta näki pidemmälle. Ruska oli hieman kärsinyt edellispäivien myrskyistä vaan vielä maisemassa pilkotti jonkin verran syksyn värejä.
Pohjoisen puolella avautui näkymä Vanajavedelle. Ja sen ylikin.
Tornin jälkeen laskeuduimme piiiitkiä portaita karhunluolalle.
Alhaalla meitä odotti Robert Stigellin karhuveistos vuodelta 1906. Hyvin ovat otsot kestäneet aikaa.
Täällä on väki vieraillut ennenkin. Mahtoiko tuolloin olla karhuperhe jo valmiina vai vasta veistettävänä ?
Laskeuduimme karhujen luota vielä alemmaksi järvenrannan ulkoilureitille. Tätä leveää väylää oli helppo astella.
Muutaman mutkan ja mäen jälkeen seurasimme Aulangonjärven polun opasteita vasemmalle.
Kihtersuon uimarannalta näkyi tornikin. Uimareita ei sen sijaan näkynyt.
Pukukopin vanhat valokuvat kertoivat että on täällä eletty ennenkin.
Uimarannalta jatkoimme selkeää väylää. Tässä kulki ennen pitkospuut ja nyt sorapolku.
Ylitimme muutaman leveän ojan liukkaita siltoja pitkin ja ohitimme ison pellon. Vuosia sitten tällä kohdin oli märkä muta-ansa ja nyt helppokulkuinen siisti polku. Niin se edistys edistyy.
Opaste opasti meidät kalliolle. Samalla astuimme Sibeliuksen metsän alueelle.
Kohta saimme kävellä hienosti veden äärellä suht hyväkuntoisilla pitkoksilla. Paikoitellen ne hieman notkuivat mutta ei se kulkua haitannut. Tämä on lempiosuuteni Aulangonjärven polulla.
Pitkospuiden päässä nuotiopaikalla oli sen verran touhukas meno ettemme jääneet paistelemaan makkaroita. Ihan savuavan nuotion viereltä lähdimme nousemaan tukevia ja varsin pitkiä metalliportaita.
Portaiden loputtua olimme taas ikonisen maiseman äärellä. Tämä komea paikka on Levonkallio... tai toisten mielestä Käärmeskallio... molempi parempi.
Pidimme evästauon mukavasti auringon paisteessa. Täällä emme käristäneet makkaroita vaan tyydyimme kuumaan juomaan ja pullaan. Kyllä niilläkin tämän reitin pärjäsi.
Tauon jälkeen retki jatkui. Puissa näytti olevan aivan uunituoreita opaslätkiä. Tässäkohdin ei helposti eksyisi. Laskeuduimme kalliolta monimuotoiseen metsään.
Liukkaan sillan kupeelta oli kaatunut vanha koivu josta olin napannut kuvia vuosien varrella useamman kerran. Ihmettelimme lahosta rungosta törröttäviä juurten näköisiä karvoja. Olisivatko nuo kääpien rihmoja ?
Sitten saavutimme soratien joka vei meidät ensin halki ränsistyneen mökkikylän ja sitten ohi Aulangon Heikkilän.
Kuljimme halki pellon, läpi pientaloalueen ja päädyimme golfkentän nurkalle. Golffareita ei näkynyt.
Kävelimme golfkentän sivuitsen autotietä jonkin matkaa kunnes pääsimme taas metsän suojaan.
Metsäpolku toi meidät sutjakasti Aulangon ulkoilumajan nurkille. Syyslomasta huolimatta ulkoilumaja oli suljettuna joten jatkoimme taivallusta.
Seuraavalta opasteelta suuntasimme kohti näkötornin parkkipaikkaa ja Tornikahvilaa ( joka sekin oli kiinni ). Nyt emme enää olleet Aulangonjärven polulla.
Reittien risteyksissä valitsimme aina sen joka tuntui parhaalta vaihtoehdolta.
Ja niin sukelsimme metsästä näkötornin parkkipaikan nurkalle.
Retkemme Aulangon luonnossa oli pituudeltaan 7,5 kilometriä. Saimme kävellä hyvin merkityllä reitillä kauniissa syyssäässä. Kyllä tätä on helppo suositella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti