Torrosuolla kevätauringossa

 

Yllättävän lämmin kevätpäivä houkutteli meidät Tammelan Torronsuolle. Nyt alkoi oikeasti tuntua siltä että hyinen talvi on lopultakin takanapäin.

Jätimme auton Kiljamon parkkipaikalle ja kiersimme Suotaipaleen vastapäivään.

Liukkaan parkkipaikan nurkalta opasteet opastivat oikeaan suuntaan. Arvelimme että lämpöasteista huolimatta reitti saattaisi olla osin jäissä ja niin olimme viisaasti varustautuneet nastakengin.

Se oli hyvä päätös.

Torronsuon pitkospuut ovat edelleen priimakunnossa. Aurinkoisilla kohdin ne olivat kuin kesällä, mutta varjoisissa paikoissa niitä peittävät jää ja lumi vaativat tarkempaa askellusta.

Pehkun parkkipaikka oli tyhjänä ja ohitimme sen nopsasti alakautta.

Suotaipaleen pituus on opaskartan mukaan 8 kilometriä, Kiljamon viitan mukaan 8,5 kilsaa ja täällä Pehkun nurkilla sen pituus on 8,6 kilometriä... 

Tiheässä kuusikossa väylä oli sula ja pehmeä.

Vaan kun puusto vaihtui päästiin liukkaalle jääpolulle. Nastat olivat tarpeen ja pahimmat kohdat kierrettiin sulan maan kautta.

Koivikossa päästiin ihan hangillekin.

Kun lopulta putkahdimme metsäosuudelta avaralle suolle ei jäästä ja lumesta ollut enää haittaa... ainakaan hetkeen.

Ruostesiipi oli valmiina kevään kuhinaan.

Pitkän puupolkun loppuessa metsän reunaan tulimme taas liukkaan jään keskelle.

Tällä kertaa kävelimme Haipontietä pitkin Idänpäänkallion laavulle. Jostain syystä laavulle johtavalta metsäpolulta oli poistettu opasteet joten tyydyimme tiehen.

Kuljimme aika lyhyen matkan tietä pitkin ja siltä siirryttyämme ohitimme todella tulevasti rakennetun mökin (?) jonka kurkihirressä komeili edelleen ilves.

Idänpäänkallion laavulla oli hiljaista. Jäljistä päätellen täällä on kyllä vieraillut paljonkin väkeä.

Meillä oli omasta takaa nuotiopuut ja niin saimme käristettyä vuoden ensimmäiset makkarat. Hyviä olivat.

Näkötornista katsoen Torronsuo oli lumeton ja miltei jäätönkin. Kovin oli vielä hiljaista. Ei näkynyt kurkia tai joutsenia.

Hyvän tauon jälkeen jatkoimme retkeä tietä pitkin kunnes tuli aika siirtyä metsäpolulle.

Parkkipaikalle oli matkaa vielä mukavat neljä kilometriä.

Tämä polku kulki tuuheammassa metsässä ja jäätä ja lunta oli paikoin enemmän. Onnistuimme kuitenkin kulkemaan ilman suurempia haavereita.

Olimme ajatelleet pitää tauon myös louhoksella mutta siellä oli niin paljon lunta että oli parempi jatkaa matkaa. Tulimme todella liukkaalle osuudelle jossa sekä pitkokset että polku olivat paksussa jäässä... samoin kuin kaikki polkujen vierustatkin.

Selvisimme liki ehjin nahoin haastavasta polusta ja saavutimme taas ison suon laidan.

Avaralla suolla aurinko paistoi ja vaikka tuuli oli hieman yltynyt se ei ollut kylmää.

Pidimme jälkiruokatauon pitkosten penkillä. Hyvä oli lepuuttaa kinttujakin kaiken hipsuttelun jälkeen. Oli miltei kesäinen olo.

Torronsuon pitkospuut kiemurtelevat mukavasti monenlaisissa maisemissa. Aavan suon lisäksi oli mukava piipahtaa myös aurinkoisessa metsässä.

Risteyksessä valitsimme hieman pidemmän reitin. Suorempi olisi kulkenut Kiljamon näkötornin ja nuotiopiirin ohi. Arvelimme kuitenkin että siellä maasto olisi erityisen jäistä ja emme enää halunneet liukastella.

Me jatkoimme pitkoksilla jotka sivusivat paria esteetöntä taukopaikkaa. 

Toisella niistä on edelleen Plymouthin yliopiston pyyntö suomaisemista. Kuinka paljon lienevät saaneet vastauksia?

Loppumatka kulki rennosti esteetöntä reittiä.

Vain parkkipaikan jääkentällä sai taas varoa askeliaan.

Kävelimme aurinkoisen retken aikan osapuilleen 10 kilometriä. 

Kulku oli pääosin helppoa... vain synkimmissä metsäosuuksissa täytyi jään takia kulkea kieli keskellä suuta.

Toiveista huolimatta emme havainneet suolla muuttolintuja. Onneksi automatkan aikana näimme Tammelan peloilla muutaman joutsenen.