Äkäslompolo: Varkaankurunpolku

Tässä blogissa ei usein ole lunta nähty. Lumi on kylmää ja märkää.

Nyt kuitenkin tuli yllättävä tilaisuus viettää viikko Äkäslompolossa, jossa lunta on lokakuun ja marraskuun vaihteessa vaikea välttää.

Luontokeskus Kellokas on aivan Yllästunturin juurella. Sen nurkilta lähtee useampikin patikointipolku.

Samaan suuntaan lähtevästä valikoimasta valitaan lyhin ja katsotaan mihin se riittää.









Varkaankurunpolkua kutsutaan myös Velhopoluksi ja maastossa sitä merkkaavat tuollaiset velhomaiset merkit.



Niitä tosin on aikas harvassa ja nekin muutamat ovat ränsistymään päin.

Polulta on kuitenkin lähes mahdotonta eksyä.

Valitsemamme reitti on rengasreitti.
Ja sen alkupuolella on taidetta.

Lämpötila on nollan kieppeissä ja ilma tyyni. Hyvä keli kävellä.







Taustalla  Kesänkitunturin klani päälaki.

Tämä poseeraus ei mennyt ihan kohalleen ja piski ei näytä pätkääkään tyytyväiseltä.

Sille on luvattu päivä pitkoksilla, joten tälläinen pelleily on sen mielestä turhaa viivyttelyä.

Varkaankuru kuuluu maanlaajuiseen lehtojensuojeluohjelmaan. Kurun mikroilmasto suosii monipuolista elämää.

Tällä reitillä kasvaa outoa raidantuoksukääpää. Se saa pakkasellakin ilman tuoksumaan viehkosti anikselle.

Alueella rehottaa muitakin harvinaisia kääpiä.







Varkaankurun helposti käveltävä polku johdattaa kurun pohjalle, virtaavan veden ääreen.

Lumiset pitkokset ovat yleensä hyvin liukkaita, mutta näillä on suht helppo kävellä.

Vesi etsii tiensä kivikossa.


Kuten kuvan oikeasta reunasta näkee, viitoitus on ensiluokkaista.

Tästä lähdetään nousemaan kurun pohjaa ylöspäin.

Reitti on liki kokonaan pitkostettu.

Lämpimään vuodenaikaan täällä kuulemma virtaa paljon runsaammin vettä.

Silloin puupoluista saa täyden ilon irti.

Retken edetessä heräsi toive päästä näihin maisemiin uudestaan keväällä, kun kaikki tämä kasvusto alkaa vihertää.


Ja tirppalinnut joikhaavat pusikoissa.

Välillä noustaan kurun vasenta laitaa, mutta tämän tästä hilppastaan veden yli kurun oikealle puolen.

Ja sitten taas vasemmalle.













Varkaankurun huipulla on lisää opasteita.

Näillä kohdin on myös tulentekopaikka, laavu, vessoja ja klapiliiteri.

Koska Varkaankurun reitti on vain 3,5 kilsaa, päätetään tehdä pieni pisto tunturiin ja seurata hetki Kiirunankieppiä.

Kiirunankieppi kiertää Ylläksen Keskisenlaen ja on pituudeltaan 15 kilsaa.

Jo muutaman sadan metrin jälkeen maisema alkaa avautua.

Puiden keskellä pilkottaa Ylläksen hiihtokeskuksen rakennuksia.

Vaikka reittimerkkejä ei ole turhan taajaan, täytyy olla todella tumpelo, jos tällä kelillä pääsee eksymään polulta.

Taival kulkee kohti Kellostapulinkurua.

Hankalimmat kohdat on täälläkin pitkostettu.

Kellostapulinkuru avautuu kohti itää ja alavampia maita.

Tästä voisi vielä jatkaa eteenpäin, mutta lounasaika lähestyy.

Kävelimme Kiirunankieppiä ehkä kilometrin suuntaansa.

Palataan samaa reittiä takaisinpäin Varkaankurun laavulle.

Vastapäätä kohoavat Ylläksen laskettelurinteet odottelevat vielä kunnon lumipyryä.

Varkaankurun laavu on oikeasti kota.

Se on aikas uusi ja komeasti kasattu.

Sisälle mahtuisi useampikin porukka.

Täällä on hyvä syödä päivän eväät.

Ja antaa kaikkien tassujen hetki levätä.

Sitten sännätään polulle kohti luontokeskus Kellokasta ja autoa.

Sinne on enää puolisentoista kilometriä.

Metsä näyttää hiljenevän odotellen lunta ja kunnon pakkasia.

Todellisuudessa kaikkialla on elämää, lintuja, pikkunisäkkäitä, isompia otuksia ja oksiaan järjesteleviä puita.

Mietin pitkään, laitanko Äkäslompolo-juttujen tunnisteeksi Ylläksen vai Äkäslompolon.

Ylläs voisi olla useammille tuttu, mutta kyllähän Äkäslompolo on sanana niin uljas, että sitä on pakko käyttää.


(Kiitos veljelleni tästä Äkäslompolo-viikosta.)

Tulossa lisää....