Suo. Ei kuokkaa, ei Jussia

Suo on suomalaisen syntykoti. Suosta me olemme nousseet karmeasti karjahdellen, ja suohon me uppoamme kaiken pyristelymme lopuksi. Turve on ravinnut mieltämme ja kehoamme aina siitä lähtien, kun jääkausi lopetti maiseman murjomisen ja otti ritolat. Suosta syntynyt suomalainen keksi suokonttaamisen ja pian sen jälkeen suojuoksun. Oli suopikajuoksu, suoestejuoksu, kolmen sadan aidat ja maraton.
Pitkospuut keksittiin vasta sen jälkeen, kun hämminki alati suolle katoavista marjastajista antoi tilaa luovalle mielelle. Joku sen sitten äkkäsi: tehdään puusta polku halki suon. No, eihän se estänyt marjastajia uppoamasta suohon, mutta etsijöillä ainakin oli kuivemmat kintut.

Pitkospuut vievät halki Torronsuon, pitkospuita riittää Patvinsuolla. Ne houkuttavat astumaan, etenemään seuraavalle lankulle, ja seuraavalle.

Vieressä on kuva Torronsuolta keväällä lumien sulettua. Vettä on runsaasti, mutta pitkospuut turvaavat patikoitsijoiden kintut. Kuvassa on myös pitkospuihin totaalisesti hurahtanut koira, jonka rakkaus pitkospuihin häviää vain sen rakkaudelle eväsreppuihin.

Suon tuoksut ovat muhevia ja rehellisiä. Suo ei yritä olla mitään muuta, kuin suo. Sammaleet, suopursut ja lahoava kasvisto täyttävät ilman happamilla röyhtäisyillä. Ja itikoilla. Vesi ja itikat houkuttavat paikalle kaikenlaista pikkuista ja suurempaakin elävää: on sammakkoa, sisiliskoa, käärmettä, koppakuoriaista, sittiäistä, tirppalintua ja räähkäpöllöä. Mikäs sen hienompaa, kuin yhyttää kurkiparvi suolla. Tai joutsenia muuttopuuhissa. Tai jumalaton revohka kyykäärmeitä pitkospuiden vierellä tuimasti tuijottamassa. Näin tapahtui kesäisellä Patvinsuolla. Valitettavasti siitä ei ole kuvaa, koska piti napata tuo pitkospuita rakastava koira kainaloon ja tiivistää askelten tahtia.