Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa oli täynnä pakolaisia ja muita sodan rampauttamia.Kovimmilla olivat maat, joiden yli oli marssittu ensin lännestä ja sitten idästä.
Pikkuruisesta naapuristamme Virosta pakeni väkeä ensin tänne Suomeen ja täältä sitten vielä lännemmäksi Ruotsiin.
Vuonna 1945 silloinen Neuvostoliitto painosti Ruotsia luovuttamaan pakolaiset takaisin helmoihinsa. Näille luvattiin työpaikkoja ja hyvää kohtelua. Tosiasiassa palautetut olisivat päätyneet suoraan Siperian vankileireille.
Niinpä uhkarohkea pieni joukko Tukholmassa asuvia vironpakolaisia päätti keinolla millä hyvänsä paeta kauemmaksi länteen, vaikka pienellä purkilla yli Atlantin..
Pakolaismiehistöön valikoitui kokeneita merenkulkijoita, joiden taidot myrskyissä ja tyvenessä pitivät porukan pinnalla.
Koska pakoa suunnittelevilla ei ollut paljoakaan rahaa matkan kustannuksiin, he haalivat mukaan muita lännemmäksi haluavia.
Kun jokainen antoi säästönsä, saatiin ostettua 11-metrinen puinen Erma.
Tosin se tarkoitti myös, että neljälle hengelle rakennettuun paattiin piti mahduttaa 16 ihmistä, joista neljä oli lapsia.
Silloin hoksattiin, että kannellahan on aina vähintään kaksi miestä vahtivuorossa, joten 14 punkkaa riitti mainiosti.
Ruokaa ja vettä lastattiin joka nurkka täyteen ja elokuisena iltana 1945, muina miehinä, Erma irtosi kotilaituristaan.
Toinen oikaisu tapahtui Skotlannissa.
Englannin kanaalin kautta oli liian vaarallista matkata, sillä Ranska oli luovuttanut pakolaisia Neuvostoliittoon.
Niinpä Erma seilasi Kaledonian kanavaa. Tankeissa sillä oli huippudieseliä, jonka skotit lahjoittivat suoraan saksalaisen sukellusveneen säiliöstä.Irlannin jälkeen Erma suuntasi etelään Madeiralle saavuttaakseen sieltä länteen auttavat pasaatituulet.
Madeiralla laivaväki ei päässyt maihin ruotsalaisten muukalaispassiensa takia.
Pohjoismaiden konsuli järjesti kuitenkin seurueen lapsille hevosajelun Funchalissa.
Kaikkine herkkuineen.
Purjehdus vapauteen on kirjoitettu Erman miespuolisten matkaajien näkökulmasta.
Aluksen moottorin ja purjeiden hallitsemisesta saa todella hyvän kuvan.Suolavesi pärskyy ja köysistö valittaa.
Naismatkustajien ja lasten matkasta kerrotaan valitettavan vähän. Lapset toki saivat turvaköyden ympärilleen aina kannella ollessaan. Ja myrskyissä he nukkuivat kuin tukit. Paitsi kun aallokko pudotti pienoiset punkistaan.
Olisi ollut kiva lukea myös naisten arkisesta päivästä Ermalla. Miten he saivat vilkkaat lapset viihtymään ahtaissa oloissa? Miltä tuntui, kun meri löi yli aluksen? Tai kun jättimäinen valas kävi puhaltamassa vettä laivaväen päälle.
Tai kun viimeiset potut oli syöty.
Pitkällä purjehduksella halki valtameren Erman ruokavarat ehtyivät uhkaavasti. Samoin tyhjenivät vesitankit.
Osa ruuasta myös pilaantui myrskyjen lyödessä suolaista vettä varastoihin.
Kalastus toi saaliiksi vain yhden tosi ison kalan.
Niinpä ruokaa ja vettä säännösteltiin, ja merimailien kuluessa aina vain ankarammin.
Kirjan kansikuva kertoo hetkestä, jolloin USAlainen risteilijä osui ruoka- ja vesipulasta kärsivän Erman reitille. Ja pelasti pakolaiset anteliaisuudellaan.Amerikkalaiset lahjoittivat Ermaan ylenpalttisesti ruokaa, vettä, tupakkaa, makeisia ja polttoainetta.
Näin autettuna Erma lopulta saavutti päämääränsä joulukuussa 1945. Purjehdittuaan neljä ja puoli kuukautta.
Kirjassa kerrotaan mitä kullekin matkaajalle sittemmin tapahtui.
Myös siitä, miten 45 vuotta myöhemmin risteilijän tutkamies otti pakolaisiin yhteyttä muistellakseen tapahtunutta.
Ja juhlistaakseen vapautta.
Voldemar Veedam kirjoitti mainion kirjansa Erman retkestä jo vuonna 1952. Se onnistui Carl B. Wallin avustuksella.
Teos käännettiin pian usealle kielelle ja se saikin suuren suosion. Ja aivan ansaitusti!
Maamme poliittisen varovaisuuden takia suomennos ilmestyi vasta 2017.
Pistää miettimään, kuinka moni vastaavanlainen kirja odottaa suomentamistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti