Liesjärven eteläisempi kierros

Läksimme Liesjärven kansallispuistoon tukahduttavan kuumana aamuna. Iltapäiväksi povailivat hurjaa ukkosta, joten pakkasimme reppuihin eväiden lisäksi myös kunnon sadevarusteet.

Liesjärvellä haastenamme oli kävellä meille oudompia polkuja. Ihan täysin se ei tulisi onnistumaan, mutta toki sitä kannattaisi yrittää.

Jätimme auton Lehdoksen P-paikalle. Sieltä kuljimme Taipaleensuon kautta Korteniemeen. Sitten suunnistimme Ahonnokan, Pitkäkärjen ja Soukonkorven kautta Savilahteen.
Evästelyn jälkeen kävelisimme hieman eri kautta takaisin Lehdokseen.

Lehdoksen P-paikan läheltä lähtevä polku oli opastettu Levousnokkaan, joka oli minulle oudompi nimi. Kartan mukaan suunta oli kuitenkin meille suotuisa, joten läksimme matkaan.
Tuo valkea lappu ilmoitti, että reitti oli korjauksen alla eikä siis kuljettavissa. Koska taival oli suht lyhyt otimme riskin ja astuimme polulle.

Ilmeisesti reitin korjausporukka oli jo saanut suurimman osan urakasta tehtyä, sillä saimme astella ensiluokkaisilla pitkoksilla.


















Ja kun pitkokset loppuivat kuljimme sorastetulla polulla.

Emme nähneet mitään merkkiä korjausporukasta, joten polun alun varoituslappu oli paitsi aiheeton, myös turha.

Korteniemen tila oli idyllinen keidas lukuisine hirsirakennuksineen ja suomifilmi-aitoineen.

Emme onnistuneet tällä lyhyellä ohimarssilla näkemään yhtään elikkoa laitumilla.
Olimmeko liian kiireisiä?




Korteniemen nurkilta otimme suunnan Ahonnokkaan, sieltä Pitkäkärkeen ja lopuksi Savilahteen.

Alkumatka kului ylen helppokulkuisella baanalla.

Ahonnokan polku oli myös luontopolku, joten sen varrella oli lukuisia informatiivisia tauluja.
Itse nokka oli mukava taukopaikka hienoine näköaloineen. Tässä oli hyvä huilata hetki ja tunnustella, joko niitä ukkospilviä nousisi taivaanrantaan. Eipä noussut.

Ahonnokasta kuljimme Pitkäkärkeen.

Tuolle pitkälle niemelle opastivat puiden siniset merkit.
















Pian helppokulkuinen polku muuttui ketteryyttä vaativaksi taipaleeksi.


Jostain syystä täällä ei oltu raivattu kaatuneita puita todella pitkään aikaan.
Useamman kerran saimme jopa kontata ryteikköjen halki.

Pitkäkärjessä olimme niiiin valmiita hieman pidemmälle tauolle, joten keitimme kahvit ja kaakaot. Ranta oli tukevasti värjätty kuusen keltaisella siitepölyllä. Sitä oli kuulemma liikkeellä enemmän kuin aikoihin.
Penkiltämme saimme seurata myös joutsenparin näytösluontoista ylilentoa ja paria muuttolintujen myöhäistä auraa kohti pohjoista. Olivatkohan ne jonkin sortin hanhia?

Mukavan tauon jälkeen jatkoimme kohti Savilahtea.

Polku vaati meiltä edelleen akropatiaa ja pari kertaa myös konttaustaitoja.

Olisikohan aika raivata tätä reittiä oikein miesvoimin?

Tai jos ei muu auta niin naisvoimin?











Vai olivatko nämä niitä kuuluisia metsien hiilinieluja, joihin hyväuskoinen retkeilijä voisi iäksi kadota?

Ikäänkuin mustaan aukkoon.

Hyvän matkaa kuljettuamme poikkesimme Saukonkorven koepitkospuille. Ne oli tehty lämpökäsitellystä puusta ja olimme kulkeneet niitä aikaisemmin jokunen vuosi sitten. Nyt halusimme nähdä, mitä niille kuului nyt ja miten ne olivat vanhentuneet.
Heti pitkosten alussa kävi selväksi, että tuotteen kehittäjien mielenkiinto reittiä kohtaan oli oudosti laimentunut.

Tämä oli taas tällainen tasapainotesti.

Mietimme myös, miten lämpökäsiteltyjä pitkoksia voi oikeasti testata, jos ne on viritetty niin korkealle, ettei maakosketusta todellakaan ole.













Koepitkokset olivat kaatuneiden puiden ja yllättävien sortumien taitorata.

Mistä tässä oikein oli kysymys?
Halloo Liesjärven porukka!

Lopulta saavutimme Savilahden tutun ihanaisen taukopaikan.

Koska voimassa oli metsäpalovaroitus jätimme nuotiopaikan ja suuntasimme mäen päällä olevalle retkipöydälle.

Siellä kävisi pienoinen tuulenvire, joka ehkä suojelisi meitä uuden sukupolven hyttysiltä.
Joita oli paljon.

Tosi paljon.




Täällä oli mukava syödä runsaat eväsleivät ja lepuuttaa kinttuja.

Päivä jatkui tosi lämpimänä, mutta niitä luvattuja ukkosmyrskyjä ei vieläkään näkynyt. Hyvä!

Vietimme Savilahdessa hyvän tovin nauttien eväistä ja helteisestä kesäpäivästä.

Kun taas lähdimme taipaleelle oli päivä jo aika pitkällä.
Horisonttiin oli noussut tummia pilviä ja kaukaisuudesta kuului ukkosen jyrinää.
Sitähän ne olivat luvanneet.


Katsoimme kartasta suorimman tien Lehdoksen P-paikalle.

Se näyttikin ihan hyvältä, sillä kulkisimme vain alkumatkan jo aikaisemmin kulkemaamme polkua.

Loppumatkan kävelisimme soraista autotietä.
Polkujen taitoradan jälkeen se ei olisi hassumpaa.

Tätä tietä olimme jokunen tunti aikaisemmin ajelleet Lehdokselle.

Koska autoliikennettä ei ollut ollenkaan, oli tiellä kävely oikein mukavaa.

Ja myös todella nopeaa.

Likempää ja likempää kajahtivat ukkosen jylhät äänet.
Me tiivistimme askellustamme samaan tahtiin.



Kun saavutimme Lehdoksen P-paikan ja kuusen siitepölyn peittämän automme oli ukkonen jo tosi lähellä.

Pian ekat sadepisarat raikastivat helteistä ilmaa.

Tämän upean päivän aikana kävelimme noin 12 kilometriä. Saimme kulkea meille uusia polkuja ja testailla tasapainotaitojamme.

Ja selvisimme reissusta kastumatta.