Marraskuinen Laipanmaa

 

Kun marraskuiseksi perjantaiksi luvattiin täysaurinkoa ja liki neljätoista lämpöastetta oli ihan pakko päästä taas metsään. 

Laipanmaalla seikkailimme viimeksi huhtikuun helteessä. Tuolloin oli yllättävän lämmin kevätpäivä ja nyt sen pariksi sopii oikein hyvin tämä yllättävän lämmin loppusyksyinen päivä.

Auton jätimme Pihtilammen parkkipaikalle. Yleensä retkeilyalueiden parkkipaikolla on alueen kartta ja muuta infoa, mutta täällä oli vain pari huussia... ja nekin läheisen ja hienon Pihtilammen laavun takia.

Moisesta pikkuseikasta välittämättä lähtimme kiertämään Hirvijärvenkierrosta myötäpäivään eli autolta etelään.

Ajatuksena oli kiivetä kartan alalaidan Korppivuorelle, sitten kotvasen tovin kuluttua Tulivuorelle ja ehkä hieman myöhemmin käristää pari makkaraa Ruokojärven laavulla.

Alkumatkasta tulimme Sadinlammelle. Tämä lätäkkö on keväisin täynnä hormoonien hullaannuttamia sammakoita. Nyt marraskuussa ne kaikki räpyläjalat taisivat jo olla talviunilla lammen pohjamudissa, tai missä nyt sattuvat talvikauden viettämään. 

Marraskuussa aurinko ei enää nouse kovin korkealle.

Laajan hakkuuaukion jälkeen yhytimme Korppivuoren suuntaan nousevat portaat. Menneinä vuosina nämä askelmat olivat sankan metsän siimeksessä, mutta viimeiset pari vuotta ne ovat olleet ihan paljaaltaan kantojen keskellä.

Lohdutukseksi paikalle istutetut kuusentaimet näyttävät onneksi voivan oikein hyvin. Ehkä tässä joskus vielä on sen poishakatun kaltainen tuuhea metsä.

Me jatkoimme Korppivuorelle kapuamista. Tästä suunnasta nousu ( ja myös ajoittainen lasku) oli aika maltillinen ja kulku suht helppoa. Voikohan sammaleiseen metsään koskaan kyllästyä?

Korppivuorella pidimme banaanin mittaisen kinttujen lepuutuksen ja ihastelimme jyrkkiä rinteitä.

Nyt lehdettömään aikaan maisema Hirvijärvelle oli kuin suoraan vanhoista suomalaisista maalauksista.

Jatkoimme matkaa laskeutumalla liki järven tasalle. Tällä puolen Korppivuorta polku oli kulunut ja alasmeno paikoin hankalaa.

Retki jatkui mukavan vaihtelevassa maastossa. Nousimme järven tasalta takaisin rinteen metsään.

Siellä täällä oli pitkospuuosuuksia. Niiden petollista liukkautta pystyi huiputtamaan kävelemällä hissuksiin lyhyillä askelilla. Sellaista hiihtelyähän siitä tuli.

Hyvän matkaa käveltyämme putkahdimme metsästä lyhyelle maantieosuudelle. Tienvarren vanhat rakennukset hohtivat hopeisen harmaina. 

Alamäen jälkeen siniset tolpat opastivat Vähä-Hirvijärven rantapolulle. Tänne aurinko osuikin oikein mukavasti.

Tuota pikaa tulimme Tulivuoren juurelle. Opastettu reitti vain sivusi sitä, vaan me reippaat kipusimme jyrkän rinteen Tulivuoren huipulle asti. Totta kai.

Tulivuoren nimikyltti veteli viimeisiään. Toivottavasti joku käy uusimassa sen, sillä aika harvoin kotimaassa pääsee poseeraamaan moisen nähtävyyden äärellä.

Tulivuoren etelän puoleisessa rinteessä oli luvaton tulistelupaikka. Olimme ajatelleet haukata hieman evästä näissä maisemissa, mutta aika vilakka tuuli ajoi meidät suojaisempaan rinteeseen.

Paksusta sammalikosta ja tuulelta suojasta löytyi osava istuskelupaikka. Keitimme kuumaa juotavaa ja pistelimme eväsleivät poskeen. Eipä ollut tässäkään taukopaikassa valittamista.

Tulivuorelta laskeutumisen jälkeen polku vei meidät taas hetkeksi maantielle. Täälläkin siniset tolpat opastivat eteenpäin.

Tien jälkeen poikkesimme hetkeksi Rajalan luontopolulle. Tuo reitti kulkee maastossa kolmisen kilometriä ja me kävelimme siitä ehkä vajaan kilometrin.

Kauniin luontopolun varrella oli kahdenlaisia opastauluja. Oli vanhoja niukkasanaisia ja uusia, joissa jaariteltiin niitä näitä. Molemmilla on varmaan omat ystävänsä.

Luontopolku johdatti meidät hiekkatielle, jonka varrelta löytyi lyhyt polku Ruokojärven laavulle. Nuotiopaikalla olikin mukavasti valmiit liekit ja vain yksi retkeilijä evästauolla, joten kaikki mahduimme koronaturvallisesti tulen ääreen.

Siinä sitten joukolla kummasteltiin ylen lämmintä marraskuun päivää.

 

Koska elettiin jo ihan myöhäisintä syksyä taisivat nämä olla vuoden viimeiset melkein poltetut makkarat. Oli mukava pitkästä aikaa istuskella nuotiolla ja jostain syystä taas oli nälkäkin. Sitä se raitis ilma teettää.

Pitkähkön tauon jälkeen läksimme päivän viimeiselle etapille. Lyhyen hiekkatieosuuden jälkeen opastolppa kehoitti siirtymään kunnon polulle. Teitä pitkin kävely on ehkä nopeampaa ja helpompaa, mutta niiiin paljon tylsempää kuin metsän siimeksessä hiippailu.

Tällä osuudella oli monenlaista maastoa. Havupuut vaihtuivat välillä lehtipuihin. Tämä oli taas sellaista seutua, joissa keväisin raikaavat tirppalintujen sekakuorot. Nyt kaikkialla oli kokolailla hiljaista. Välillä  tosin joku korppi rääkäisi pusikosta.

Varsin pitkän taivalluksen jälkeen tupsahdimme polulta hiekkatielle. Opasteen mukaan olimme vain parin kilometrin päässä Pihtilammen parkkipaikalta. Edessä oli taas jonkin matkaa hiekkatietä, kunnes onneksi sukelsimme takaisin metsään.

Päivän taivaltaminen alkoi jo hienokseltaan tuntua kintuissa kun saavutimme Pihtilammen pohjoisen pään. Nyt kulku helpottui, sillä rannan polulla ei juuri ollut korkeuseroja.

Pihtilammen pohjoinen silta oli vielä kuljettavissa, mutta pahasti remonttia vaille. Saas nähdä onko se vielä keväällä paikoillaan.

Kun saavutimme Pihtilammen hienolla paikalla nököttävän laavun olimme jo käytännössä perillä. Parkkipaikka oli osapuilleen sadan metrin päässä.

Kiersimme siis Hirvijärvenkierroksen myötäpäivään. Koska poikkesimme polulta Tulivuorelle tuli retken pituudeksi noin 13 kilometriä.

Noudatimme taas kahden pysähdyksen taktiikkaa eli saimme syödä eväitä kahdesti. Se toimi jälleen oikein hyvin.

Kävelimme Hirvijärvenkierroksen yllättävän upeassa myöhäissyksyn säässä. Muutoinkin reitti oli oikein osava. Korkeuseroja oli sopivasti ja metsäpolut hienoja.