Kesän ensimmäinen retki Liesjärvelle

 

Liesjärven kansallispuistoon ajaa Hämeenlinnasta runsaassa tunnissa, joten sinne oli helppo suhauttaa retkeilemään. Aurinkoakin lupasivat.

Jätimme auton kartan alareunan Lehdoksen parkkipaikalle. Sinne vievä Korteniementie oli kapoinen ja yllättävän monttuinen, mutta toki aivan ajettavissa.

Sports Trackerin piirtämästä kuvasta selviää kulkemamme reitti.  Autolta läksimme osapuilleen etelään kaunista metsäpolkua kohti Korteniemen tilaa. Sieltä taivalsimme Ahonnokan kautta Pitkäniemen kärkeen, josta suuntasimme pohjoiseen Savilahden taukopaikalle. Ja niin poispäin.

Polun varrella oli runsaasti kaatuneita puita. Ja oikeastaan koko päivän saimmekin kulkea vaakatasoisten runkojen viidakossa. Tältä kohdalta reitti oli onneksi raivattu osapuilleen kuljettavaksi. Muutama polun poikki kaatunut näre ei kulkua haitannut.

Pian saavutimme Liesjärven eteläisimmän lahden. Olipa mukavaa päästä veden äärelle. Pehmeäpohjainen polku johdatti rantaa pitkin hienolle Korteniemen tilalle.

Hetken oli ihan suomifilmi-fiilis.

Korteniemen tilalla oli just uusittu usean talousrakennuksen pärekatto. Kuvassa maakellarin uusi kate. Vanhoja päreitä oltiin korjaamassa pois ja tilaa oltiin muutenkin korjailemassa talven jäljiltä. 

Täällä näimme myös kauden ensimmäiset pääskyset, joten tätä kävelyä voi hyvällä omallatunnolla kutsua kesän ensimmäiseksi retkeksi.

Ahonnokkaan johdatti luontopolku ja kyllähän maastossa riittikin katseltavaa. Liesjärven luonto oli heräämässä uuteen kesään. Havupuiden ja sammalikkojen ansiosta kaikkialla oli jo hämäävän vihreää.

Aivan nokan kärjessä näköalapaikalla pidimme vain pienen tauon, sillä sinne osui kylmä tuuli varsin kolkosti.

Ahonnokan jälkeen suuntasimme Pitkäkärkeen. Tuon pitkän niemen nokkaan vei varsin monipuolinen polku. Välillä kuljettiin aivan veden äärellä, välillä suikkeloitiin juurakoiden keskellä.

Paikoitellen kaatuneet puut miltei estivät kulun, mutta aina löytyi kiertotie tai sitten vaan kiipeiltiin notkeasti runkojen yli. Pienimuotoinen voimistelu ei juuri etenemistä hidastanut. Lyhytkinttuisempi meistä sai kyllä ponnistella toista enemmän.

Olimme suunnitelleet Pitkäkärkeen pidempää evästaukoa, mutta suosikkirannallamme tuuli kylmästi. Istahdimme silti hetkeksi syömään suklaapatukat ja arvioimaan tilannetta. Ja sitten jatkoimme matkaa.

Täällä kauempana Korteniemestä oli vielä yksi tilaan kuuluva rakennus. Sen vierestä vanhat pitkospuut oli purettu ja ladottu polun laitaan. Paikka oli houkuttelevan aurinkoinen ja tyyni. Niinpä kasasimme pitkosten lankuista itsellemme pienen penkin. Sellaisen kahdenistuttavan. 

Tässä oli hyvä keittää kuumaa juotavaa ja syödä eväsleivät. Kintut saivat hetken levätä ja aurinko lämmitti kuin kesällä ikään.

Herkullisen tauon jälkeen jatkoimme kohti Savilahtea. Liesjärven metsä oli välillä tunnelmaltaan kuin aarnialuetta. Eri-ikäisten puiden ja paksun sammalikon keskellä ihmisten tekemä polku oli onneksi aika vaatimaton raapaisu metsän pintaan.

Liesjärven opasteet olivat priimakunnossa. Täytyi vain tietää, minkä nimiseen paikkaan halusi päätyä. Siksi kannatti kuskata mukana myös jonkinsortin karttaa.

Soukonkorven reitille rakennettiin muutama vuosi sitten kokeelliset pitkokset lämpökäsitellystä puusta. Silloin yleisöä kehoitettiin testaamaan niitä. Hienot olivat. Vuosi pari sitten (talvella 2019) pitkokset menivät pirstaleiksi myrskyn keskellä. Sen seurauksena Soukankorven polku suljettiin joksikin aikaa kokonaan. 

Apropoo...tämän päivän kyltti ei suoranaisesti kiellä alueella vierailua. Pitää vain kulkea omalla vastuulla (kenenkäs muun?). Eli sinnehän me sitten.... seuraamaan vanhastaan tuttua polkua.

Olimme varautuneet siihen, ettei Soukonkorven pitkospuita pystyisi kävelemään loppuun asti. Joutuisimme mahdollisesti kääntymään jossain kohdin takaisinpäin. Turhaan moista pelkäsimme, sillä muutamaa kaatunutta puuta lukuunottamatta pitkokset olivat oikein hyvässä kunnossa.

Muutenkin tämä reitti oli täysin käveltävissä. Ja hieno kuten aina.

Mukavan Soukonkorven lenkin jälkeen tulimme jo Savilahteen.Olimme suunnitelleet tänne retken toista evästaukoa, mutta taas kylmä tuuli ajoi meidät etsimään lämpimämpää evästelypaikkaa. Eipä tuo suuresti haitannut, sillä ruohikkopalovaroituksen takia emme havitelleet nuotiota.

Niinpä teimme täyskäännöksen ja palasimme metsän siimekseen. Ei kuitenkaan enään Soukonkorpeen.

Hieman polulta sivusta löysimme aurinkoisen ja tyynen läntin, jossa oli sopivasti sammaleisia kiviä takamuksen alle. Tässä sopi istua pidempikin aika ja popsia evästä. Yhden kerran saimme tosin vaihtaa paikkaa, sillä läheisen muurahaiskeon väki pyrki liian innokkaasti osingoille.

Kohtalaisen kylläisinä jatkoimme etelään osapuilleen samaa reittiä, jota aikaisemmin kuljimme kohti pohjoista. Kapoisen ja pomppivaisen polun vastapainoksi kävelimme hetken myös leveää ja tasaista väylää. Kintut kiittivät lyhyestä rennommasta askelluksesta.

Jotta pääsisimme Lehdoksen parkkipaikalle täytyi meidän hetki seurata Korteniemen opasteita. Ja miksipä ei. Tällaisia polkuja oli ilo kävellä.

Olikohan tuo sillalle kaatunut puu oikein tähdännyt itsensä sillan myötäiseksi? Vaan eipä tuo onneksi kulkua hankaloittanut. Sillalle mahtui ihan hyvin puun oksistosta huolimatta.

Kotvasen tovin kuluttua saavutimme viimeisen risteyksen. Autolle oli matkaa vain kilometri. 

Täälläkin metsää oli kaatunut urakalla. Melkein saattoi kuulla niiden miljoonien onnellisten ötököiden hihkunnan, kun ne hoksasivat nämä rajattomat pikku paratiisit, lahoavat edenit. Ja myös tuhansien lintujen ilon sirkutukset herkullisten ötököiden lyhyeksi jäävän onnen takia. Puhumattakaan kaikista sienistä, sammaleista ja käävistä. Ja mitä niitä nyt on.

Kesän ensimmäinen retki Liesjärvelle oli hieno taivallus ikivihreässä metsässä. Kilometrejä saimme kasaan vajaan 13. Aikaa kului useampi tunti, mikä on laskettava isoksi plussaksi.