Eksymistä ja löytämistä Evon Kotisissa

Alkukesäisestä retkestämme Evon Kotisten aarnialueelle tulikin hieman monitahoisempi ja mutkaisempi... aivan kuten tuosta Sports Trackerin piirtämästä kuvasta voi päätellä. Ja todella vaikeata on tarkalleen kertoa, missä milloinkin kuljimme. Vaan ei anneta moisen haitata... pääosa reitistä oli kuitenkin kohtalaisen selkeää...
 

Jätimme auton lähelle Kalliojärveä. Vastapäätä löytyi polku kohti Evokeskusta ja Valkea-Mustajärveä, joista kumpikaan ei tosin ollut meidän päämääriämme. Mutta koska polku oli meille tuttu ja lähti kulkemaan sopivaan suuntaan, niin miksipä ei.

Tämä oli hieno orientoituminen Evon maastoon. Suuria korkeuseroja ei juurikaan ole, mutta sitäkin enemmän hienoja siirtolohkareita ja sammaloituneita kivikkoja.

Tuota pikaa tulimme soratielle. Karttamme mukaan täältä Vahtervehmaksen suunnalta lähtisi polku halki Kotisen aarnimetsän kohti Valkea-Kotisen lampea. Täytyisi vain löytää polun alku.

Tienvarressa kukkivat alkukesän kukat. Muiden mukana ahomansikka.

Polun pää löytyi suunnilleen siitä, mistä pitikin. Eihän tuo kovin selkeä ollut, mutta polku kuitenkin. Läksimme kulkemaan sitä halki näreikön.

Kotvasen tovin kuluttua polku kuivui kokoon ja katosi kokonaan. Ja niin olimme hieman hukassa keskellä varsin vaikeakulkuista pusikkoa. 

Emme halunneet palata kulkemaamme poluntapaista ja hyvän hetken pähkäilimme sinne tänne etsien kulkukelpoista reittiä kohti Valkea-Kotista. Ajoittain suo tuntui ympäröivän meitä jokapuolelta. 

Lopulta päätimme tsekata puhelimen GPS:stä sijaintimme. Olimme niin monasti selvinneet hankalista paikoista GPS:n avulla. Jonkin aikaa seurailimme sen ohjeita, kunnes hoksasimme ettei sillä ollut tällä kertaa aavistustakaan missä olimme. Pyörimme pusikossa ympyrää. 

Tjaa... mitäpä seuraavaksi? Maasto ympärillämme oli upottavan kosteikon täplittämää sekavaa ja vaikeakulkuista näreikköä. Selkeitä suuntia oli vaikeaa seurata. Aurinkokin pysytteli pilven takana niin ettei sen avulla voinut suunnistaa.

Onneksi mukana oli myös perinteinen kompanssi. Ja ihminen, joka osasi sitä käyttää. Otimme kompanssin ja kartan avulla suunnan halki metsän takaisin soratielle. 

Myöhemmin selvisi, ettei GPS toimi kunnolla sakeassa kuusikossa. Ja toisaalta Evolla on mystisiä alueita, joissa nykytekniikka ei pelitä.

Ihmisten ilmoille selvittyämme etsiydyimme itään päin kulkevalle tielle ja pidimme pienen hengähdystauon. Ihailimme tovin suoveden ja siitepölyn koristamia kenkiä. Gortex piti jalat kuivina, muttei suojellut keväänkeltaiselta. Itseasiassa koko metsä oli hennon keltaisen jauheen peitossa.

Soratien pohjoiselta laidalta löysimme Kuolemankalliolle johtavan polun. Kukapa ei sellaista haluaisi seurata. Tämä väylä osoittautui helposti kuljettavaksi reitiksi halki Kotisen ja kohti Valkea-Kotisen lampea. 

Juuri sitä mitä halusimmekin.

Kuolemankallion punaisen tötterön jälkeen laskeuduimme pikkuhiljaa aarnimetsän kätköihin.

Saavutettuamme Valkea-Kotisen seurasimme sen rantapolkua lammin pohjoiseen päähän.

Ammoin hylätty majavanpesä oli vielä uhmakkaasti pystyssä. Majavat vaihtoivat maisemaa jo vuosia sitten.

 

Valkea-Kotisen pohjoispäässä pidimme ansaitun pidemmän tauon. Eväsleivät ja kuuma juoma toivat energiaa jatkaa kävelyä.

Olimme kartasta löytäneet pikkuruisen lammen tavallaan tämän isomman lammen ja Lapinkallion välistä. Päätimme mennä katsomaan miltä metsä sillä nurkalla näyttäisi.

Polkuja ei täällä ollut, mutta maasto oli suht helppokulkuista.

Jalanjälkemme eivät kauaa säilyneet pehmeässä sammalikossa, mikä oli kyllä lohdullista. Näin emme tehneet polkua poluttomaan metsään.

Muutaman ylä- ja alamäen jälkeen saavutimme etsimämme. Tämä olikin varsin hurmaava salainen pikkulampi. Olipa hienoa löytää se auringonpaisteessa. 

Kiersimme lätäkön pohjoisen kautta ja suuntasimme edelleen poluttomassa maastossa kohti Lapinkalliota.

Ennen Lapinkalliota päädyimme hyvin jyrkän ja varsin korkean kallion juurelle. Mikä hieno yllätys! Kallion juurelta löytyi tassunjälkien helminauha. Kuvassa niistä selkein. Pituutta jäljellä oli parikymmentä senttiä. Ei siis mikään oravan jälki...

Ihailimme hyvän tovin komeata kalliota ja sen tummaa pintaa, ja lähdimme sitten nousemaan vastakkaista rinnettä Lapinkalliolle.

Vanhastaan tuttu omituinen soikiokivi Lapinkallion laella on mielessäni tämän paikan tunnus. Muutaman askeleen kuluttua saavutimme kallion jyrkän ja louhikkoisen länsirinteen.

Istahdimme auringon lämmittämälle rinteelle lepuuttamaan kinttuja ja paistelemaan makkaraa. Nuotiopaikkaa täällä ei ollut, mutta meillä kulki sellainen repussa. Kätevää.

Yllättäen täällä korkealla ja rutikuivalla kalliolla seuraamme liittyivät kesän ensimmäiset hyttyset. 

Niitä oli paljon, mutta onneksi vain muutama inisijä oli verenhimoinen.

Olimme nousseet Lapinkalliolle suht loivaa rinnettä, mutta nyt sen eteläpäässä saimme taiteilla itsemme alas jyrkkää polkua. Osan matkaa laskettelin takamuksellani, lyhytkinttuinen kun olen.

Kallion juurelta otimme suunnaksi Valkea-Kotisen eteläisen pään. Nyt se olikin helppoa, sillä sinne kulki selkeä ja kaunis polku.

Lammen rannalla meitä odottivat upiuudet pitkokset. Ne kulkivat omituisten otusten kansoittaman tutkimussuon vieritse. Täällä kerättiin ainakin vesi- ja siemennäytteitä.

Ja niin saavutimme Kotisten aarnialueen reunan ja poistuimme sen vihreästä siimeksestä. 

Tästä eteenpäin kävelisimme "tavallisessa" metsässä.

Kuljimme hyvän pätkän soratietä ja siirryimme sitten puomin rajoittamalle väylälle.

Niemisjärven suuntaan kulkenut polku sopi meille oikein hyvin. Oli kiva siirtyä vaihteeksi tieltä metsään.

 

Metsäpolku päättyi Kalliojärvelle vievän soratien laitaan. Ja jossain näillä nurkilla autokin meitä odotti.

Tämä oli kepeää eksymistä, mutta myös löytämistä Evon ihanassa Kotisessa. Päivän aikana kävelimme ja rämmimme noin 11 kilometriä, joista aika monta aarnialueen vanhahkon metsän keskellä.

Vaatimaton eksymisemme muistutti, etteivät kompanssi ja kartta jää koskaan muodista.