Tampereen Kintulammin luonnonsuojelualue valittiin vuoden 2020 retkikohteeksi. Ja vain vuotta myöhemmin lähdimme tutustumaan sen polkuhin ja pusikoihin. Hämeenlinnasta ajoi pelipaikalle osapuilleen tunnin.
Auton jätimme P2 alueelle tuohon Saarijärven pohjoispuolelle. Siitä kävelimme Kintulammin laavulle, josta jatkoimme Kaulamoiselle. Sports Trackerin punainen viiva kertoo reitin, jonka kiersimme siis myötäpäivään.
Parkkipaikalta löytyi runsaasti tietoa alueesta. Hieno idea oli tarjota lainaksi alueen muovitettuja karttoja. Niitä oli tuossa postilaatikossa puolisen tusinaa. Kintulammin viitoitus oli ensiluokkaista, mutta viittojen nimiä on vaikea seurata, jollei tiedä miten ne maastoon sijoittuvat.
.
Puolukka kukki reippaasti ja joka mättäällä.
Kintulammille johtava polku oli mukavan polveileva. Oli ilo kävellä meille oudossa metsässä.
Hyttysiä oli ilmassa aivan tolkuttomasti, mutta hyttyskarkote teki suurinpiirtein tehtävänsä. Tosin se ei poistanut itikkaparven jatkuvaa hermoillekäyvää ininää.
Opastetolppien oivallus oli kertoa myös kuljetun polun myöhemmät pysäkit. Kartta auttoi hahmottamaan kokonaisuutta.
Kintulammi loisti torstaiaamun auringossa. Vastapäätä kiilsi Kintulammin vuokrakämpän katto.
Kiersimme lammin lännen kautta. Symppiksellä laavulla pidimme lyhyen evästauon. Kintulammi on kuuluisa hienoista laavuistaan, joista tämä istui ehkä parhaiten maastoon.
Tänne laavulle osuivat myös päivän kaksi muuta retkeilijää hauskoine koirineen, joten varsinaista ruuhkaa ei maastossa ollut.
Laavulta kävelimme pienen matkan takaisinpäin, kunnes yhytimme Kaulamoiselle kulkevan polun. Nyt poistuimme parin kilometrin ajaksi luonnonsuojelualueelta, mutta ei sitä kyllä mistään huomannut.
Kaulamoisen eteläpäässä lähdimme seuraamaan rantapolkua oikealle. Ensimmäinen nuotiopaikka eli Ala-Kaulamoinen tulikin vastaan varsin pian. Jatkoimme sen ohitse edelleen rantaa pitkin.
Olimme kartasta tulkinneet, että myös seuraava tulistelupaikka olisi rannalla. Vaan tuo Ylä-Kaulamoinen olikin nimensä mukaisesti ylempänä kallion päällä. Piti vain älytä löytää se. Nuotiopiirin nurkalta opasteet opastivat kohti Kaukaloistenkalliota. Se olisi seuraava taukopaikkamme.
Oikean reitin merkiksi puihin oli lätkitty oranssia maalia.
Kauniin metsäpolun jälkeen alitimme varsin mahtavan voimalinjan. Alun sateliittikuvasta selviää, kuinka se viivasuorasti halkoo maastoa. Voimalinjan alla puolukat viihtyivät oikein hyvin.
Pienen hetken ripautteli vähän vettä, mistä oli se hyöty että melkein kaikki hyttyset hakeutuivat jonnekin sateensuojaan. Mikä helpotus!
Kaukaloistenkallion desinglaavulla istuimme hieman pitempään ja nautimme päivän lounaan. Metsäpalovaroituksen takia emme sytytelleet tulia, vaan keitimme vedet retkikeittimellä. Näin alkukesästä retkeilijän pussiruoka maistui vielä kohtalaisen hyvin.
Kaukaloistenkallio oli kaunis ja siisti taukopaikka, eikä siellä juuri ollut hyttysiä.
Kun olimme aikamme sulatelleet ruokaa ja keränneet voimia läksimme seuraavalle osuudelle kohti Kirkkokiveä. Hyttyset pysyivät edelleen piiloissaan, mikä ei ollut lainkaan hassumpaa.
Nähtävyydeksi merkityn vanhan ja hienon sääksen pesäpuun jälkeen ylitimme pienen suon. Myös reittimme kaikki pitkospuuosuudet olivat loistokunnossa.
Kirkkokivi on jättikokoinen siirtolohkare, jota on eräiden lähteiden mukaan käytetty paremman puutteessa jumalanpalveluksiin. Kiven tausta oli mielenkiintoisempi kuin sen paraatipuoli. Täältä takaa lienee moni kiivennyt kiven laelle. Tai ainakin yrittänyt.
Kirkkokiven laavu ei oikeastaan ollut mikään laavu, vaan korkea katos. Sen alla saattaisi sateellakin istuskella nuotion ääressä. Sellainen sopii kyllä Suomen suveen. Ja samoille tulille mahtuisi melkein bussilasti retkeilijöitä.
Kirkkokiveltä pääsi eteenpäin esteetöntä väylää, jonka toisessa päässä oli tyhjä P1 parkkipaikka.
Parkkipaikan nurkalta lähti polku halki Vattulan, joka on Kintulammin vanhin suojeltu alue.
Jos olimme tähänkin asti kulkeneet hienossa metsässä, pääsimme nyt vielä pari astetta mielenkiintoisempaan.
Vattulan valtteja olivat isot männyt ja kuuset, joiden arvoidaan olevan 200 - 300 vuotiaita... joidenkin jopa 400 vuotiaita.
Sellaisten katveessa kävely tuntui etuoikeudelta. Samalla toivoi, että muuallakin metsissämme olisi enemmän näitä kaiken nähneitä viisaita puuvanhuksia. Vanhojen metsien suojelun pitäisi olla meidän kaikkien tavoite.
Valitettavasti puiden ihailun aikana hyttysten mahtiarmeijat liittyivät taas seuraamme.
Vattulan aarnimetsän lumottu polku päättyi tylysti voimavirtajohtojen alle.
Alitimme jälleen sähkölinjan ja nyt kuulin ensimmäistä kertaa, miten sähkö sähisee johdoissa. Olipa omituinen ääni.
Olimme päivän viimeisellä osuudella, joka veisi meidät lopulta takaisin retken alkupisteeseen.
Mutta vielä oli kuljettavana pari kilometriä Kintulammin hienoilla ja monipuolisilla poluilla.
Kun lopulta saavutimme hiekkatien olimme vain parin askeleen päässä parkkipaikasta.
Päivän aikana kävelimme hieman päälle 10 kilometriä.
Kintulammin luonnonsuojelualue oli yllättävän mukava retkikohde. Sää oli helteinen ja hyttysten armeijat verenhimoisia, mutta me olimme tyytyväisiä päivän kokemuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti