Mustan kiven kierros by the book

 

Kävelimme Usmin Mustan kiven kierroksen viimeksi toukokuisessa helteessä. Tuolloin teimme siitä oman versiomme, kuten myös sitä edellisellä kerralla.

Nyt syyskuun alussa taivalsimme Mustan kiven kierroksen uudelleen. Tälläkertaa teimme reissun by the book, eli tismalleen kartan ja opasteiden mukaisesti. Niinpä kiersimme reitin tietenkin suositusten mukaisesti vastapäivään.

Sports Trackerin viiva lienee just sama kuin kartassa. Tuon kartan muuten nappasimme vuosia sitten Hyvinkääläisen kauppakeskus Willan infosta. Mustan kiven kierros on luokiteltu vaativaksi.

Auton jätimme Hyyppäräntien varressa olevalle tilavalle parkkipaikalle. Ensimmäiset pari kilometriä pellonlaidassa hevoshakojen nurkilla olivat helppoja ja mukavia. Laitumen hevoset näyttivät melko onnellisilta... tosin en tiedä hevosista mitään.

Paalijoki ( = Paarijoki ) virtasi hissuksiin pellon laidassa kohti etelää. Jokusen kilometrin kuluttua joki liittyisi virtaan jonka nimi on Vantaanjoki... vai oliko se Vantaanjoki jo nyt?

Pelto-osuuden jälkeen seurasimme risteyksen opasteita ja sukelsimme ulkoilureitille joka kiemurteli metsässä. Läheisen moottoritien melu hieman haittasi idylliä. Toisaalta tiesimme ettei mekkalaa kauaa kestäisi.

Siniset tolpat opastivat meidät pois leveältä väylältä oikealle reitille ylämäkeen. 

Viereinen koivikko näytti melkein Japanilaiselta bambumetsältä.

Päivän aikana kohtasimme tosi monta heinähukan toukkaa. Ne olivat nyt porukalla etsimässä osavaa paikkaa talvehtimista varten. Keväällä niistä tulisi lentäviä heinähukkia. Ihmeellistä. 

Heinähukan toukkaa ei kannata kosketella sillä sen karvoitus voi aiheuttaa allergisen reaktion.

Seuraava pätkä oli reitin tylsin. Kuljimme sekavan vesaikon halki ylä- ja alamäkeä. Vuosien kuluttua tässäkin olisi toki komeata metsää. Mutta toistaiseksi vain sitä sekavaa vesaikkoa.

Vesaikosta polku kulki alemmaksi ja alemmaksi kohti Paalijokea. Ylitimme joen kohtalaisen tukevaa siltaa pitkin. Kuulemamme mukaan tämä silta saattaa tulva-aikoina olla tyystin veden alla.

Syksy on sienien aikaa.

Hienon kuusikon jälkeen tulimme Ladun majalle.

Heti majan jälkeen seurasimme opasteita ja lähdimme nousemaan varsin jyrkästi kohti Kaksoislammin laavua.

Aika pitkän nousun tuloksena reitti kohosi kallioiden ja kivikoiden päälle. Onneksi puissa oli sinisiä merkkejä kertomassa missä polku kulki.

Täällä istahdimme hetkeksi huilimaan ja nauttimaan aurinkoisesta kelistä.

Muutaman ylä- ja alamäen jälkeen saavutimme Kaksoislammin laavun. Tämä on yksi Usmi-Kytäjän viehkoimmista ja myös suosituimmista nuotiopiireistä. Pöydän ääressä pidimme kunnon tauon repusta löytyneitä herkkuja maistellen. 

Tässä oli hyvä pysähtyä. Paikalle osui vain yksi pyöräilijä joka oli jo polkenut pitkään, mutta vielä kaukana kotoa.

Tauon jälkeen matka jatkui laskeutumalla lammien väliselle pitkospuuosuudelle. 

Pitkoksia pitkin olisi päässyt myös suoraan jorpakkoon. Ehkä joskus toiste.

Sitten edessä oli runsaan kilometrin mittainen soratieosuus. Oli mukavaa vaihteeksi kävellä rennolla askelluksella. Tie johdatti meidät louhoksen kautta Iso-Karhun nuotiopaikalle.

Louhoksen hylätyissä järkäleissä näkyivät ammoisten porausten jäljet. Nyt niin rauhallisessa metsässä on joskus ollut melkomoinen meteli.

Iso-Karhun pikkuruisen pöydän ääressä nautimme päivän jälkiruuan. Kun välillä syö ei ole läheskään niin nälkä.

Hetken istuskelun jälkeen pääsimme päivän mielenkiitoisimmalle pätkälle. Polku lähti laskeutumaan pitkospuille harjanteiden väliin. Usmissa riittää kallioita ja järkäleitä joka polun varrelle.

Harjanteen yläpuoliselta suolta valuva puronen oli tällä kertaa mukavassa vauhdissa. Veden solina soi kauniisti sammaleisessa rinteessä.

Hetken aikaa saimme kulkea veden kanssa yhtämatkaa. Tuon olisi toivonut jatkuvan pitempäänkin. Mahtoiko syy olla ajankohdassa, mutta tuntui siltä että jokainen kasvi oli nyt parahimmassa kuosissaan. Vihreyttä vihreyden päällä.

Pitkospuiden jälkeen Mustan kiven kierros vei meidät isojen kuusien varjostamalle polulle. 

Näillä nurkilla näimme muutama vuosi sitten ilveksen ja olen aivan varma siitä että se nyt seurasi kulkuamme jonkin kallion kätköistä.

Kotvasen tovin kuluttua tulimme hiekkatielle jota pitkin kävelimmekin varsin pitkään.

Joku oli huolella kasannut raivauspuut tien varteen ja sitten unohtanut ne siihen useammaksi vuodeksi. Sammaleet, jäkälät, sienet ja lukematon määrä itikoita kiitti ja kumarsi.

Kaunis tie vei meidät lopulta asutuksen keskelle. Peltojakin täällä oli.

Päivän loppureitti kulki samaa väylää kuin päivän ensimmäinen. Nyt jaloissa oli jo hieman painoa joten tasainen pellonlaita oli ihan mukavaa kuljettavaa.

Mustan kiven kierros on virallisesti 12,3 kilometriä pitkä. Me kävelimme hieman yli 13 joten meniköhän tämä kuitenkaan ihan by the book? Hirvikärpäsiä kohdallemme osui yksi per nuppi. Onneksi ei enempää.

Tätä reittiä Usmin maastossa on helppo suositella. Reitillä on toki korkeuseroja mutta ihan inhimillisissä mitoissa.