Päivä Evon järvillä

 

Hämmentävän lämmin marraskuun päivä vei meidät Hämeenlinnan Evolle. Mietimme reittiä jolla ei olisi kovin paljon hirvikärpäsiä ja päädyimme Niemisjärvien seudulle.

Kiersimme epämääräisen kierroksemme myötäpäivään. Pituutta lenkille tuli noin 9,5 kilometriä.

Retken aluksi suuntasimme Ylisen Niemisjärven länsirannalle. Ruska oli jo tavallaan ohi... vai oliko?

Pitkään saimme kulkea melko liukkaita pitkospuilla aivan rannan tuntumassa. Pari kertaa ohitimme majavien hylätyn pesän. Ne oli jostain syystä rakennettu pitkosten päälle. Oliko tuo mielenosoitusta? Vai ihan vain arkkitehtuurista kokeilua?

Ylisen Niemisjärven pohjoisessa päässä oikaisimme metsäpolkua kummun yli... 

... ja päädyimme Vähä Koukkujärven esteettömälle reitille. Leveä väylä kiertää täällä koko lammen ja lienee yksi maamme hienoimmmista esteettömistä lenkeistä.

Lammen toisella puolen näkyivät esteettömät tulentekopaikat jotka ohittaisimme vielä päivän aikana.

Vähä Koukkujärven pohjoisen pään parkkipaikalta lähdimme kulkemaan soratietä. Tälläkertaa kuljimme tietä pitkin aina Kalliojärven laavulle asti.

Muistelimme että Kalliojärven laavua ei enää ylläpidettäisi mutta kyllä sen klapivarasto aikakin oli täynnä puita... kosteita tosin mutta puita kuitenkin. Onneksi repusta löytyi nippu sytytyspuita niin saatiin makkarat tulille.

Pidimme mukavalla laavulla pitkän tauon. Oli hyvin tyyntä ja melko lämmintäkin.

Ruokailun jälkeen jatkoimme taivallusta kohti Kalliojärven eteläistä kärkeä.

Polku oli paikoin miltei veden vallassa mutta kuitenkin kuljettavissa.

Kun saavutimme Kalliojärven eteläisimmän pisteen päätimme poiketa vielä vastarannan kalliolle.

Vuosia sitten kierrätysmuovista tehdyt pitkospuut olivat vielä aika hyvin ryhdissään. Tosin nekin olivat aikas liukkaat.

Kiipesimme kalliolle maisemia katselemaan. Tarkkana sai olla ettei märkä maasto liukastuttanut kulkijaa jorpakkoon.

Sitten palasimme järven eteläpäähän ja jatkoimme matkaa sinisillä härpäkkeillä merkityllä polulla.

Kohta olimme taas Vähä Koukkujärven tuntumassa. Nyt lähdimme seuraamaan sen itäistä rantaa. Tuo Niemis-Koukkusen reitti oli meille uusi nimitys. Merkistä päätellen se tarkoittaa tuota pitkää esteetöntä väylää. Kuvaava nimi kyllä.

Ohitimme ylettömän siistit nuotiopiirit ja keittokatoksen.

Lyhyen mutta kiehtovan metsäosuuden jälkeen putkahdimme Ylisen Niemisjärven rannalle.

Kävelimme esteetöntä niin pitkälle että löysimme oikopolun luontopolulle. 

Tämä oli Evon metsää parhaimmillaan.

Luontopolku vei meidät komean kallion juurelle sammalia ihmettelemään.

Sitten jatkoimme harjanteen päälle erilaisiin maisemiin. Luontopolun siniset merkit olivat helposti seurattavissa.

Risteyksessä hylkäsimme luontopolun ja lähdimme Niemisjärven suuntaan. Tavoitteena oli päästä Niemilaavulle syömään pois viimeiset eväät.

Sopivalla kohdin hylkäsimme myös tämän reitin ja marssimme sammalikossa omia polkujamme sopivaan suuntaan. Maasto oli aika märkää ja upottavaakin muttei se meitä hirveästi haitannut.

 Pitkän ja kiemuraisen alamäen jälkeen tavoitimme Alisen Niemisjärven rantaa hipovat pitkospuut.

Niemilaavu nököttää hienolla paikalla. Napostelimme täällä reppujen viimeiset eväät, huilasimme hetken ja sitten jatkoimme taivallusta. Nyt kello oli jo niin paljon että pelkäsimme päivänvalon loppuvan jos lähtisimme kiertämään Alista Niemisjärveä.

Niinpä lähdimme kiltisti kohti parkkipaikkaa. Ja taas saimme kulkea mukavasti veden äärellä.

Niemisjärvien alueella on useita nuotiopiirejä mukavilla paikoilla. Usein ne ovat kalastajien valtaamia.

Tämä oli kiva retki syksyisessä maastossa. Kilometrejä tuli siis noin 9,5. Marraskuinen sää suosi meitä yllättävällä lämmöllä ja auringonpaisteella.

Hirvikärpäsiä ei ollut ainuttakaan.