Kävellessä ajatus lepää. Sen ei tarvitse tuskailla, koska jalat ajatusten alla jo tuskailevat...tai tulevat pian tuskailemaan. Jalat, nuo ritareista viimeiset. Jalat, nuo kadonneen maailman herrasmiehet. Jalat, joiden varaan me elämämme perustamme. Ja tämän kaiken älyää vasta sitten, kun nuo ritareista viimeiset eivät enää pelitä.
Ja miten päädyin näihin loistaviin ja ainutlaatuisiin ajatuksiin? Kävelemällä tietenkin. Olen kävellyt yli Pyreneiden. Olen kävellyt Atlantin ja Biskajan lahden rannoilla. Olen kuluttanut kenkiäni Kolin kallioilla ja Usmin soilla. Puhumattakaan Madeiran levadoista, tai Azorien hortensioiden ja kuumien lähteiden viitoittamista poluista.
Camino de Santiago mäkineen, metsineen ja eksyttävine kaupunkeineen on tullut sen verran tutuksi, että sinne pitää aina päästä uudelleen... hankkimaan rakkoja, nääntymään helteeseen, etsimään sopivaa puskaa hädän hetkellä.
Parasta kävelyssä on lähteminen, toiseksi parasta perille pääseminen. Mikään ei voita repun selkään heittämisen tunnetta, paitsi päivän päätteeksi repusta luopuminen. Hienoa on myös kävelyn suunnitteleminen, varsinkin kun sen voi tehdä kotisohvalla netin, karttojen ja viinilasin ääressä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti