Isojärvi: majavien jäljillä

Lokakuun alku hellii ihmeellisen kauniilla auringonpaisteella.

Olisi sääli jäädä pirttiin, parempi hakeutua metsään.

Kuhmoisten Isojärvellä en ole aikoihin käynyt, joten sinne siis.

Auto jää Heretyn P-paikalle, kartan alareunaan.

Isojärven kansallispuisto on kohtalaisen kokoinen (22 neliökilsaa) ja pienten lätäköiden täplittämä.

Itse Isojärvi on hieman syrjässä suosituimmilta alueilta.

Heretyn parkin vieressä on info-piste ja kesäisin myös majoitustiloja.

Opasteet maastossa ovat ensiluokkaisia.

Jos jotain saisi toivoa, niin karttaa johon olisi merkitty "olet tässä".

Hilppastaan näin aluksi Kannuslahdelle.

Polku on aivan aluksi aikamoista straadaa.

Vaan ei valiteta: on kiva vaihteeksi kävellä rinnatusten.


















Kurkijärven rannassa Kannuslahdella on mukava taukopaikka niemen nokassa.

Laavua täällä ei ole.

Koska ajomatka Hämeenlinnasta oli puolisentoista tuntia, on viisasta näin kävelyn aluksi nauttia pieni välipala.

Jaksaa sitten paremmin kipittää polkuja.

Nuotiopaikan läheisyydessä on Kannussalmen tukeva silta, joka johdattaa kulkijat oikealle reitille.

Näyttää aivan siltä, kuin sieni olisi räjäyttänyt kannon palasiksi.

Ehkä näin onkin.

Tästä risteyksessä suunnataan kohti Vahterjärveä.

Tästä tuli mieleen Sormusten Herran pahiksen linna.

Hieman sivussa polusta lirisee metsäpuro.

Tämä ei ole majavia kiinnostanut.


Ainakaan vielä.

Hattivatit nauttivat syysauringon säteistä.

Tämän tästä reitti kulkee pitkoksilla.

Maasto on alanteissa kosteaa ja välillä peräti suomaista.

Pitkospuita rakastava koira on elementissään. Sillä on ikää 11 vuotta ja kuulokin on "vähän" heikko, mutta pitkokset tekevät sen aina vaan iloiseksi.

Toisaalta komeita kallioita riittää ihailtavaksi reitin molemmin puolin.

Tässä pikkuinen metsälampi on soistumassa umpeen.

Upeissa väreissä tosin.

Kallioiden lisäksi maastossa on runsaasti suuria ja vielä suurempia siirtolohkareita.

On se aina mystistä, kun ne ovat jääneet keikkumaan toistensa päälle.


Tämä tosin ei suoranaisesti keikkunut.

Korkeuseroja tällä reitillä on runsaasti, mutta nousut ovat maltillisia.

Kaakkolammi.

Isojärven maasto on just tällaisten lutakoiden pirstomaa.

Tästä lähdetään nousemaan kohti Vahterjärveä.

Kunhan on ensin seurattu tikan tai minkälie tirppalinnun lentoa pusikossa.

Kas tässä jutun juoni: majavat ovat oikein porukalla pistäneet metsää uuteen uskoon.

No, tuo puu ei taida olla majavien pureskelema.

Tässä virtasi aiemmin runsaasti vettä. Oli oikein solinaa, eikä vain lirinää.

Nyt vettä valuu laiskasti ja maasto tuoksuu mädäntyneeltä vesijättömaalta.

Muutama metri korkeammalta löytyy syy moiseen veden pihtailuun: ensiluokkainen majavapato.

Täällä on painettu duunia oikein tosissaan.

Punaiset merkit rungoissa näyttävät, mistä polku ammoin kulki.

Nyt siitä voisi meloa kanootilla.

Majava ei todellakaan ole laiska eläin. Tarpeen vaatiessa se pistelee poikki varsin jykeviäkin puita.

Niiden siirtely paikasta toiseen on varmaan se hankalin osuus.

Kanadanmajava tosin voi kasvaa jopa 33 kiloiseksi ja pituutta hännän kanssa sillä voi olla jopa puolitoistametriä.

Toki ne yleensä ovat hieman pienempiä, ehkä max 20 kiloisia.

Tässäkin on paksumpi runko saanut hampaasta, mutta jäänyt sitten niille sijoilleen.

Varsinainen pesä on kauempana patoaltaan reunasta.

Metsä näyttää ihan joltain mangrovesuolta.

On siinä itikoilla ihmettelemistä.

Jatketaan matkaa.

Puita kaatuu toki ilman majavan aherrustakin.

Vahterjärven laavu on korealla paikalla.

Laavulla ei näy ristinsielua, mutta neljä rinkkaa ja muuta tavaraa on siroteltu tulentekopaikalle.

No, ei anneta niiden häiritä, sillä penkeillä on toki vielä tilaa.

Tarjotaan piskille vettä ja sytytellään nuotiota.

Alkaa olla lounaan aika.

Hetken kuluttua metsästä ilmestyy neljä hyväntuulista nuorta miestä.

Aikansa rupateltuaan tämä kvartetti kajauttaa komeasti "metsänpoika tahdon olla..."

Siinä oli laulu kohdallaan!

Kun hampit on syöty ja kuoropojat hyvästelty, on aika lähteä paluumatkalle.


Lyhyen miettimisen jälkeen päätetään kiertää Kuorejärvi. Ei siitä tulee montaakaan metriä ylimääräistä käveltävää.

Näin ei tarvitse talloa samaa polkua kuin vasta aivan lopussa.

Mahtava kivikko nousee polun viereen.

Tämä näyttää kalliolta, mutta taitaa sittenkin olla jättimäisten siirtolohkareiden suma.

Lohkareiden alle muodostuu oikein luola.

Luolan perukalla on takaovi, josta mahtuu kyllä luikahtamaan.

En löytänyt tälle hienolle paikalle nimeä.

Jos jompikumpi lukijoistani on viisaampi, niin pistäköön kommenttia!

Mutkalammi on yksi umpeenkasvavista eli soistuvista lammikoista.

Sen laidassa kukevat pitkokset johdattavat...

... hienon kallion juurelle.

Kuorejärven vesi se vasta hyvää onkin!

Ainakin joidenkin mielestä.

Tällaiset vedestä nousevat kalliot ovat alueen järville tyypillisiä.

Polku seura Kuorejärven rantaa.

Laavulla juodaan jälkiruokakaakaot ja -kahvit.

On niin mukava istahtaa hetki, kun aurinko lämmittää ja maisemat ovat hämäävän kesäisiä.

Eipä tästäkään oikein tiedä, onko heinäkuun helle vai sittenkin lokakuun alku.

Kuorejärven laavulta on Herettyyn osapuilleen kaksi kilometriä, eli retki alkaa olla saapasteltu.

Vaan vielä kannattaa kulkea silmät auki (ja kamera kädessä): mahtava siirtolohkare ja ihan aikuinen mänty ovat eläneet yhdessä useamman vuoden.

Kumpikaan ei ole väistänyt.

Mitä nyt mänty on vetänyt vähän mahaa sisään.

Yllättäen ollaa jo takaisin Kannussalmen sillalla.

Ympyrä on sulkeutunut, tai ainakin tutulle polulle on palattu.

Tätä ei aikaisemmin huomattukaan!

Sillan vieressä just ja just pinnan alla on kolikoita houkuttava kivi.


Tämän päivän retki oli osapuilleen kahdeksan... tai ehkä yhdeksän kilometriä.

Auringon paiste oli uskomattoman komeaa ja päivään mahtui monta hienoa hetkeä.

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston!