Valtavaara, tuo Rukan mahtava naapuri, on huiputettavissa ainakin kahdesta eri suunnasta.Reitti Konttaisen juuresta Valtavaaran huipulle on se jalompi, sillä se on samalla myös Karhunkierroksen loppuhuipennus.
Jätin biilin Konttaisen P-paikalle ja hilppaisin Virkkulantien yli seuraamaan Karhunkierroksen opasteita.
Polku johdatti ylämäkeen, kuinka ollakkaan.
Minulla oli kantamuksenani vain kevyt päiväreppu, mutta urheilla Karhunkierroksen kulkijoilla on perinteisesti useamman kilon kantamukset selässään.
Nämä portaat on kyllästetty vaeltajien hikipisaroilla.
Ja ne jatkuvat ja jatkuvat...
Onneksi oli kamera matkassa, niin saatoin hyvällä omallatunnolla pysähdellä kuvaamaan milloin mitäkin. Kuten taaksepäin Konttaisen kyrmyä profiilia.
Tai Konttaisjärveä ja Purnujärveä. Näin kaukaa ne näyttivät ihan tyyniltä, mutta oikeasti tuuli puhalsi aikas tiuhaan.
Hieno puukiekko oli kannustamassa Karhunkierroksen vaeltajia.
Tuo reittihän perustettiin virallisesti 1954.
Kun hiki oli päässyt hieman kuivahtamaan, oli aika jatkaa nousua.
Polku oli varsin kulunut ja olin kiitollinen nilkkaa tukevista vaelluskengistäni.
Keli oli kuiva, eivätkä juurakot onneksi olleet kovin liukkaita.
Oli aika ottaa hartiavoimat nousun avuksi.
Tämän reitin luonne on sellainen vuoristoratamainen.
Ensin mennään ylöspäin ja kohta taas alaspäin.
Ja sitten sama uusiksi.
Mäkien väliin mahtui pieniä kosteikkoja, tosin tälläkertaa ne olivat kuivahkoja.
Pitkoksia oltiin uusimassa, mikä aina lämmittää kulkijain mieltä.
Ja kappas! Edessä oli uusi köysirata yli kivisen nousun.
Pienen hengästauon aikana saattoi vilkaista taaksepäin. Konttainen oli jo varsin kaukana ja pilvet oudon alhaalla.
Edessä kohosi Valtavaara ja sen pikkuruinen mökki. Näiden takana lymyilivät Rukan rinteet.
Valtavaaran mökki alkoi jo olla ihan hyppysissä.
Vielä muutama askel ylöspäin...
Huipulla kävi sellainen tuuli, että join eväskaakaoni suojassa mökin penkillä.
Seuranani taas muutama kannustava puukiekko.
Valtavaaran ja Rukan välissä oli Valtavaaran lampi ja metsän kätkössä lisää nousuja ja laskuja. Minä olin kuitenkin jo saavuttanut päämääräni, enkä jatkaisi eteenpäin. Oli aika ihailla komeita elokuisia maisemia ja kerätä hetki voimia paluumatkalle.
Ja niin koikkelehdin takaisinpäin.
Nyt alamäistä oli tullut ylämäkiä ja hikisistä ylämäistä helpohkoja alaspäinmenoja.
Köysiradat auttoivat taas hengästynyttä.
Ja makoista marjat olivat erittäin hyvä syy pitää pieniä taukoja.
Eipä tuo reissu ollut kilometreissä kuin kolmisen suuntaansa, mutta kokemuksena paaaljon merkittävämpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti