Peiponpellolta Ryläykselle

Yksi Kolin klassikoista on tietenkin Ryläys, vain vaaksa Kolilta.
Ryläyksellä oli hieman villimpi maine kuin Kolilla tai Mäkrällä.






Lokakuun lopulla keli alkoi olla yllättäin aika luminen, mikä ei välttämättä ollut parasta Ryläyksellä, tuolle kivikolle.






Jätimme kaaran Peiponpellon parkkiin kartan yläreunaan ja läksimme kävelemään Ryläykselle halki lumisen metsän.

Puolessavälin lähestymisreittiä olisi ollut mahdollisuus poiketa Myllypuron taukopaikalle. Päätimme ohittaa sen nyt ja palata mahdollisesti asiaan paluumatkalla.

Vaarojen maraton juostiin liki kuukautta aikaisemmin.

Osa opasteita oli edelleen maastossa.
Tämä pätkä oli varmaan yksi maratonreitin helpommista.





Siis kun oltiin just ylitetty Ryläys...

Myllypuron ylityksen jälkeen yhytimme autotien ja sen varressa  ahertavan miehen. Tietojemme mukaan sähköjohtoja oltiin siirtämässä maastosta tienvarteen. Aika fiksua, kun ajatellaan kaikkia metsän mahdollisesti kaatuvia puita.

Pian tämän jälkeen sukelsimme takaisin pusikkoon ja Ryläyksen polulle.

Polku Ryläykselle oli pääasiassa erisorttista kipuamista.
Osa helppoa, osa haastavampaa.





Pahimpaan kohtaan oli pykätty hienot portaat, mutta reitillä oli kyllä monta muutakin hankalaa nousua.

Vaan kun päästiin tarpeeksi korkealle avautui Mäkrän suuntaan hieno maisema.

Jokainen, joka on koskaan kiivennyt Ryläykselle tietää että nousu ei lopu ennenkuin kaikki nousu on noustu.




Luminen ja kivikkoinen rinne ei ollut kaikkein helpompia kivuttavia.

Sauvasta oli kyllä paljon apua.

Ryläyksen kota oli iso ja valoisa. Vallankin sitten kun ikkunat oli kaivettu lumen alta.






Viileellä kelillä tosin toivoi, että se olisi ollut pikkasen pienenpi ja siten lämmennyt edes hieman nuotion liekeistä.

Käristimme makkarat ja jälkkäriäkin oli.
Sitten palasimme lumisille poluille.

Ryläyksen kiviputous oli lumen peitossa ja muutoinkin liian vaarallinen tällä  kelillä. Hetken mietimme tuota taulun omavastuu-varoitusta. Kenenkä vastuulla sitten, jos ei omalla?

Näköalapaikalta avautui hieno maisema Mäkrän  ja Kolin suuntaan.

Kiviputouksen jälkeen suunnistimme näkötornille, jonne johti mutkitteleva ja pomppoileva polku.





Torni ei ollut kovin korkea, eikä sieltä oikein ollut kunnon näköalaakaan.

Tornia ympäröivä puusto oli komeasti kasvanut hieman liian pitkäksi.






Hauska siellä oli silti käydä.

Laskeuduimme tornista ja kävelimme myötämäkeen kulkevaa polkua kodan alapuolella olevalle suolle.

Palasimme autolle melkein samaa reittiä kuin tullessamme. Alamäistä oli tullut ylämäkiä ja niistä kaikista ylämäistä sukkelia alamäkiä.

Poikkesimme tsekkaamaan Myllypuron taukopaikan. Täällä ei ollut kotaa eikä edes laavua. Mutta saimme tunnelmasta sellaisen käsityksen, että kesäkelillä tämä paikka olisi todella mukava.

Päivän retki ei ollut kovin helppo, mutta antoisa. Kilometrejä saimme käveltyä ehkä 13... noin.