Pätkä Vuokatin UKK-reittiä

Juhannusviikolla Vuokatissa kävelimme vielä yhden lenkin. Lähdimme Vuokatinvaaran laelta seuraamaan UKK-reittiä etelään. Kartassa se on tuo sininen palloketju.
Kuljimme Ukk-reittiä Möykynlammelle asti. Sieltä palasimme samaa reittiä Keimalle, josta lähdimme Sapporoa itään päin. Loppumatkasta vaihdoimme vielä Sapporon Eino Leinoksi, jotta pääsimme takaisin Vuokatinvaaran laelle.

Vuokatinvaaralta laskeuduttiin puuportaita alas, kunnes tultiin pienen lammen äärelle.
Siitä polku lähtikin jo nousemaan seuraavalle laelle, eli Pieni-Pöllylle.

Just näin tämä UKK-reitti eteni: noustiin vaaralle, josta laskeuduttiin alas, jotta voitaisiin hetimiten nousta seuraavalle laelle.
Oikein osava hellepäivän kävelyksi.

Reitti oli selkeästi merkitty ja polku paikoin ehkä haastava, mutta kokoajan kulkukelpoinen.

























Pieni-Pöllyltä laskeuduttiin hyttysten iloksi kosteikkoon ja mukaville pitkoksille.

Keimalle nousu oli kivikkoinen ja paikoin hengästyttävän jyrkkä. Jossain kohdin oli lohdutukseksi laitettu puuportaat, mutta muutoin polku vaati pikkasen akrobatiaa ja jonkin verran asennetta.

Korkeuksissa Keiman maisemia ihailtiin sen verran, että hengitys tasaantui ja kotvasen tovin kuluttua alkoi taas uusi laskeutuminen.





















Väylä oli aika kulunut ja paljon kuljettu, vaan ei mahdoton.

Alhaalla saimme kulkea vehreässä lehdossa. Ja sen jälkeen oli uusi kapuaminen.
Nyt tultiin Matovaaralle, jonka laella oli mukavasti penkkejä huilailua varten.

Tästä olikin enään kilometri Möykynlammelle. Väilissä oli vain yksi kiivettävä mäki eli Möykynvaara.

Tasaiset osuudet kipuamisten ja laskeutumisien välillä olivat lähes aina pitkoksia.
Kintut saivat hetken levätä, kun ei tarvinnut loikkia kivillä ja juurakoissa.





















Ja sitten alkoikin uusi nousu.

Möykynlammen varausmajalla oli hiljaista. Istahdimme mökin varjoisille rappusille ja pidimme ansaitun lounastauon.

Koska nyt oli voimassa metsäpalovaroitus, käristimme makkarat sopuisasti kaasuliekillä.



Ihan hyviä niistä tuli.








Lounastauko venyi aika pitkäksi, sillä päivän kuumuus vaati veronsa ja tuntui hyvältä istuskella varjossa herkkuja syöden.






Eikä oikeasti ollut kiire minnekään.

Paluumatkalla reitti muuttui ikäänkuin peilikuvakseen: nousut laskuiksi ja laskut nousuiksi.


Kivikkoisen rinteen laskeutuminen oli ollut taiteilua, mutta nousu oli aavistuksen helpompaa ja lähinnä hikoilua.

Keimalle kipuaminen oli ehkä se hankalin rasti, mutta siitäkin selvisi kunhan löysi jalalleen tukevan kohdan.
Keiman laelle päästyämme istahdimme lepäämän. Täytyi pyyhkiä hiet otsalta ja huolehtia nestetasapainosta. Siis juoda vettä.

Tässä hylkäsimme UKK-reitin ja läksimme Sapporoa itään päin.

Näin saimme päivään muutaman kilometrin lisää.





Edessä oli pitkä ja polveileva laskeutuminen.

Se tuntui tosi helpolta kaiken kiipeilyn jälkeen.

Kun Sapporo jonkin matkaa kuljettuamme kohtasi Leinon Eikan läksimme Leinoa pitkin kohti Vuokatinvaaran lakea.

Aluksi pääsimme hienoon kuusimetsään.

Muutaman mutkan ja vaatimattoman mäen jälkeen yhytimme Pöllylammen.
Ympyrä alkoi pikkuhiljaa sulkeutua.

Itäisen Suomen mahtireitti UKK kulkee hienoissa maisemissa, mutta ei välttämättä ole kaikin paikoin kovin hyvin opastettu.

Reitti alkaa Kolilta ja päättyy Savukosken Tulppioon.




Me kuljimme UKK-reitistä viitisen hyvin merkittyä kilometriä ja ne olivat todella kulkemisen arvoisia.



Helteisen päivän kävelysaalis oli osapuilleen 11 kilometriä.