Luoston vaellusluontopolulla

Pyhä-Luoston kansallispuiston  alueella kiemurteleva vaellusluontopolku vie halki aapasoiden.

Jossain lähteissä sen pituus on 17 kilometriä, mutta ainakin tässä reitin varrella olevassa kartassa vain 12 ja puoli.

Sinänsä tuo merkintöjen vaihtelevuus ei meitä haitannut, sillä joka tapauksessa kävelimme siitä oman versiomme.

Tämä oli taas sellainen retki, jolle saatoimme lähteä vuokramökin rappusilta, eikä tarvinnut autosta piitata.

Kävelimme myötäpäivään vihreää polkua Pyhänlatvan laavun kautta ja kun reitti pohjoiseen mennessään kulki aivan liki tuota punaista oikaisimme sille metsän halki.
Ja punaista kävelimme Ukkolaavun kautta etelään päin.
Loppujen lopuksi palaisimme tämän saman opaskartan tuntumaan.

Maaston puiset opasteet tunsivat reitin vain luontopolkuna, mikä oli hyvä tietää kun etsiskeli oikeaa väylää.
Retkeä edeltävänä yönä oli satanut kaatamalla ja paljon, joten puut ja rehevä varvikko olivat vettätihkuvia. Ja aika pian myös housujen puntit.
Tämä oli se päivä, jolloin olisi sääennustuksista huolimatta kannattanut laittaa sadehousut jalkaan.

Alamäkeen kulkeneen metsäpolun jälkeen tulimme pitkälle pitkospuuosuudelle.



Pitkokset olivat aika iäkkäitä, kapeita ja kohtalaisen syvälle painuneita.
Tässä viimeistään puntit kastuivat.





Vaan eipä annettu sen häiritä, sillä ympäröivä rehevä kosteikko oli hauskaa ja helppoa käveltävää.

Tämä vaellusluontopolku on hyvin esillä alueen reittiehdotuksissa ja varsin suosittukin.
Siksi hieman hämmästytti pitkospuiden huono kunto.

Ne olivat toki kuljettavissa, mutta aika lähellä katoamistaan.
Paikoin suo oli ahmaisemassa moiset tikut.

Aapasuon yli avautui hieno näkymä Ukko-Luostolle.
Siellä se sääasema nökötti.

Jos kävelisi tämän vaellusluontopolun ihan kokonaan, kuuluisi siihen myös Ukko-Luostolle nousu.

Jätimme tunturille kapuamisen, koska olimme käyneet laella Pyhä-Luosto -viikkomme ekana päivänä.

Takaviistossa kohosivat Lampivaara ja sen ametistikaivoksen rakennelmat.

Täältä on joskus kerätty suoheinää tarpeeseen. Siitä on muistoksi ja ihmeteltäväksi jäänyt vanha heinälato suon reunaan.

Siro vilukko oli suon viimeisiä kukkijoita. Sen kukinto on täynnä herkkiä yksityiskohtia.

Pysähdyimme Pyhänlatvan laavulla syömään. Avotulta emme tarvinneet, vaikka sillekin olisi ollut hyvät mahdollisuudet.
Laavulle pysähtyi myös muita retkeilijöitä, jotka olivat kiertämässä reittiä vastapäivään. Kaikille oli hyvin tilaa.

Matka jatkui pitkospolulla.


Ympärillä levittyi pohjoinen aapasuo.

Ihan vielä ei oltu ruska-ajassa, mutta ilmassa oli jo hienoinen syksyn tuntu.
Elimme elokuun puoltaväliä.

Kun olimme ohittaneet suon alkoi metsä ja me aloimme etsiä kohtaa, jossa oikaista halki pusikon Ukkolaavulle vievälle väylälle.
Kartan ja puhelinpaikannuksen avulla löytyi optimaalinen kohta jättää polku ja rämpiä halki metsän.
Itseasiassa tuo oli hyvin helppokulkuista maastoa, joten meillä oli helppo homma päästä päämääräämme.
Harhailimme ehkä puolisen kilometriä varvikossa mustikoita syöden, kunnes yhytimme hakemamme väylän.

Ohitimme Ukkolaavun vaivihkaa, sillä siellä oli vaeltajaneito vasta heräämässä uuteen aamuun.





Pidimme oman lyhyen taukomme hieman sen jälkeen kelorungolla istuen.

Vieressä kohosi varsin vakuuttavasti Ukko-Luosto.











Tuotapikaa olimme jo polkujen risteyksessä, josta lähdimme luontopolkua pitkin kohti Luostoa.

Paluumatkalla treffasimme vielä poron, jolla roikkui sarvista outo kasvannainen.
Ei se kyllä näyttänyt heppua vaivaavan.


Luoston vaellusluontopolku oli ihan hauska, vaikka emme sitä ihan protokollan mukaan kulkeneetkaan.
Housunpuntitkin kuivuivat päivän mittaan.
Tosin niistä ehti vesi imeytyä sukkiin ja kenkiin.

Kävelimme liki 16 kilometriä. Eli tästä tuli viikkomme pisin vaellus.






Viimeiseksi päiväksi jäi tunturilenkki Luostolta Ylä-Luoston suuntaan.