Pallaksen Vatikuru

 

Koukkauksemme Äkäslompolosta Pallakselle jatkui tunturien kupeessa. Lounastimme Pallashotellilla ja läksimme sitten pienelle kävelylle Vatikuruun.

Yläkuvan Sports Tracker piirsi lenkistämme hieman erilaisen kuin opaskyltin kartassa oli. Vatikurun polun virallinen mitta on kolme kilometriä, me kävelimme puoli kilometriä enemmän. Kuljimme siis pikkasen omia polkujamme. Haitanneeko tuo mitään. Tuon silmukan kävelimme vastapäivään.

Polkumme johdatti kohti Laukukeroa, jonka rinteillä näkyi muutamia hiihtohissin pylväitä. 

Tällaisessa maisemassa oli ilo kulkea.

Opastolpan kohdilta siirryimme leveältä väylältä hieman kapeammalle. Tästä olisi voinut suunnistaa myös Taivaskerolle, mutta olimme jo aamupäivällä kävelleet Pyhäjoen luontopolun niin ettei suuremman liikunnan tarvetta enää ollut.

Väylä laskeutui alemmaksi kurun pohjalle. Samalla se muuttui kapoiseksi kinttupoluksi.

Kun saavutimme kurun pohjan ja siellä virtaavan veden käännyimme kohti alamäkeä. Lähdimme seuraamaan virran kulkua. Välillä polku oli oikein selvä, välillä aavistus kasvien keskellä.

Paikoitellen virta oli leveä ja vuolas, paikoitellen kapoinen noro. Tämän tästä se jakautui maaston mukaisiksi pienemmiksi liruiksi.

Vettä oli nyt aika paljon liikkeellä ja osavissa kohdissa virta yltyi pieniksi putouksiksi.

Neonvihreä kasvusto häikäisi auringossa. Näin juhannusviikolla monen pajun (ja muidenkin pensaiden) lehdet olivat vasta hiirenkorvilla. Muutoin vihreää kyllä pukkasi joka kolosta.

Kepeästi ja kiemurrellen vesi virtasi alamäkeen. Sen vartta oli mukava astella ja kuunnella solinaa ja pulinaa.

Aikaisemmilla kerroilla tuota siltaa pitkin pystyi ylittämään joen ja saattoi jatkaa matkaa vastarannalla toisenlaisissa maisemissa... ja päätyä ihan eri paikkaan. Nyt tuosta ei ollut menemistä.

Lopulta viimeinenkin aavistus virtaa seuraavasta polusta katosi ja maasto muuttui isoksi kosteikoksi. Tässä kohdassa oli pakko hylätä kurun pohjalla kulkeminen ja nousta ylemmäksi ihmisten ilmoille.

Koko Äkäslompoloviikon ja Pallaksella poikkeamisen aikana tämä oli ainoa sielikkö, jonka näin. Tuo pikkuruinen kaunokainen on yksi tunturiluonnon suosikeistani. Olipa onni että edes täällä kohtasimme.

Meillä oli jäljellä enää helppo alamäki Pallashotellin parkkipaikalle. 

Vatikurunpolku oli hauska pieni piipahdus tunturien kupeeseen. Mikäli oikein ymmärsin ollaan näihin maisemiin suunnittelemassa hieman selkeämpää luontopolkua.