Pyhätunturin juurella kaikki reittimme näyttivät alkavan samasta paikasta: ensin auto hotelli Pyhätunturin isolle parkkipaikalle ja sieltä suunta kohti Isokurun laavua.
Nämä jyrkät portaat laskeutuivat laavulta pitkälle alamäkeen.
Alhaalla tutuista opastimista valitsimme tällä kertaa Oravalammen ja Noitatunturin.
Luontokeskus Naavasta napatussa kartassa reittimme oli ihan aluksi sininen, sitten pitkän pätkän vihreä kuljettaessa Oravalammin ja Noitatunturin huipun kautta. Sen jälkeen keltainen ja lopuksi punainen. Eli myötäpäivää mentiin.
Koskapa Isokurun pohjoinen pää oli remontissa jouduimme kiertämään Huttulaavun ja Tajukankaan kautta takaisin hotelli Pyhätunturille. Olisi ollut tosi hienoa kulkea lopuksi Isokuru päästä päähän.
Oravalammelle vievä polku oli pääosin hankalakulkuista kivikkoa. Reittiä oli ilmeisesti käytetty niin kovasti, että sammalten ja ohuen karikkeen alla piileskelevä kivikerros oli paljastunut.
Käveleminen ei ollut kovin rentoa vaan pikemminkin tasapainoilua ja loikkimista.
Nousimme pikkuhiljaa ja kuin salaa tunturin rinnettä, niinpä paikoin avautui maisemiakin.
Kivikkoinen polku johdatti halki rakan. Tässä sai asettaa askeleensa vieläkin tarkemmin.
Täältä löytyi myös Isokurusta tuttuja muinaisen merenpohjan muotoilemia aaltokiviä.
Metalliritilällä oli kieltämättä helppo kävellä, mutta tuollaisen hirvityksen tuominen tällaiseen metsään pitäisi jollain konstilla estää. Tosiasia kuitenkin on, että puisia pitkoksia korvataan yhä useammin koirien tassuja rikkovilla ritilöillä.
Pidimme Oravalammen laavulla kunnon huilitauon virvokkeineen päivineen. Samalla vähensimme hieman vaatetusta, sillä aurinko alkoi mukavasti lämmittää. Pari muutakin retkeilijää oli kokoamassa voimiaan seuraavaa etappia varten.
Tästä oli Noitatunturin huipulle vain vajaa puolitoista kilometriä, mutta koko matka tiukkaa ylämäkeä.
Reitti kohosi tunturin kuvetta sellaisella vimmalla ja sellaisessa kulmassa, että aika pian olimme jo avarampien maisemien äärellä.
Suunnilleen koko matka oli kivikkoa. Ja välillä rakkaa. Polku oli kyllä merkitty, mutta kivien keskellä oli hankala pysyä just oikealla väylällä.
Varvikoissa oli hieman helpompi kulkea ja yritimmekin kävellä niitä pitkin niin paljon kuin mahdollista. Se teki kyllä menosta melkoista siksakkia.
Jostain luin, että tämä on maamme vaativin merkitty tunturille nousu. Se on helppo uskoa.
Välillä oli ihan pakko istua ja vetää henkeä.
Ja miksipä ei. Maisemassa ei ollut valittamista, oli aivan tyyntä ja aurinko lämmitti jo vähän liikaakin.
Onneksi olimme jo pitkään keränneet kävelykuntoa kotiharjulla ja päiväretkillä etelän metsissä.
Ihan kylmiltään tämä olisi ollut moninverroin raskaampaa.
Tunsin silti suurta sympatiaa Milouta kohtaan.
Myöhemmin selvisi, että meiltä kului Oravalammelta Noitatunturin huipulle kokonainen tunti.
Vauhtimme oli alle 1,5 km/h.
Ei siis mikään pikataival.
Meillä oli vielä matkaa huipulle, mutta viereiset laet Ukonhattu ja Kultakero alkoivat jo näyttää hieman matalilta.
Etsiessämme helpompaa reittiä ajauduimme eroon merkitystä väylästä, mutta sillä ei ollut suurta väliä.
Löytäisimme sen kyllä kun aika olisi kypsä.
Ja huippu lähempänä.
Nousu jatkui ja jatkui.
Ja jatkui.
Noitatunturin laki kohoaa 540 mpy.
Seitatunturiksikin sitä on kutsuttu, eikä ihme. Se on kaikkia muita alueen tuntureita korkeampi ja saamelaisille pyhä.
Huipulle päästyämme istahdimme vain äimistelemään tätä kaikkea.
Tuulen virettäkään ei käynyt, mikä on tunturissa aika harvinaista.
Ukko-Luosto kohosi omassa yksinäisyydessään pohjoisen suunnalla.
Kultakero mastoineen möllötti idässä. Ukonhattu oli sen verran matalampi, ettei se enää täältä huipulta näkynyt.
Yllättäen löytyi yksi kukkiva kurjenkanerva, tuo tunturien kaunistus. Olemme yleensä vierailleet pohjoisessa kesäkuun puolella ja silloin näitä kaunokaisia on rinteet täynnä. Nyt elokuun puolivälissä ei juuri tunturikukkia näkynyt.
Kotvasen tovin kuluttua lähdimme laskeutumaan. Tämä pohjoinenpuoli Noitatunturista olikin huomattavasti loivempi ja polku näkyi maastossa selvästi.
Se oli kyllä aikamoinen helpotus.
Pyhäjärvi ja Soutaja sen takana näkyivät hyvin tälle puolen tunturia.
Kuorinkikuru kulki erisuuntaan, kuin tunturijonon muut kurut. Sen syvyyksissä loisti Annikinlampi.
Me pidimme lyhyen tauon kurun päässä pienellä nimettömällä lampareella.
Noitatunturilta laskeutuminen oli sujunut suht helposti ja joutuisasti. Tämän reitin suositeltava kiertosuunta oli myötäpäivää eli just kuten teimmekin. Tätä puolta olisi ollut paaaaljon helpompi nousta, mutta se eteläinen kivikkorinne lienee aikamoinen riski alaspäin mennessä. Eli hyvä näin.
Nyt alkoi jo nälkä vaivata vaeltajia. Lounaspaikkamme Karhunjuomalampi oli vain vajaan kahden kilometrin päässä. Kyllä me sinne selviäisimme.
Karhunjuomalammella oli useita laavuja ja nuotiopiirejä. Väkeä oli liikkeellä paljon, mutta me löysimme rauhaisan sopen kaatuneen kelon viereltä. Retkikeittimen ansiosta emme tarvinneet avotulta.
Tässä sopi istua pidempään, lepuuttaa kinttuja ja syödä lounas jälkkäreineen päivineen.
Olimme ansainneet jokaisen suklaakeksin.
Pitkäksi venyneen tauon jälkeen jatkoimme leveällä ja lempeästi kumpuilevalla soratiellä. Se oli mukavaa, sillä tauon jälkeen kinttumme tuntuivat puupökkelöiltä.
Reitti sivusi Isoakurua, mutta sen harjanteethan ovat rajoitusvyöhykettä, jossa ei sovi liikkua.
Niinpä pysyttelimme kiltisti leveällä baanallamme.
Huttulaavun piirissä nökötti sympaattinen pikku rakennus. Onkohan se aina ollut tässä, vai muualta iloksemme kuskattu?
Pyhäjärvi oli nyt jo paljon lähempänä.
Kaukana alhaalla näkyi luontokeskus Naava.
Pyhätunturin komeita kallioita ja kivikoita aiotaan näämmä Tajukankaalla hyödyntää vielä lisää.
Kunhan eivät vaan innostuisi liikaa ja malttaisivat jättää mahdollisimman paljon luonnontilaan.
Laskettelurinteen hissien katveesta ei ollut enää pitkä matka hotelli Pyhätunturin parkkipaikalle.
Ympyrä sulkeutui.
Tämä Noitatunturin valloitus oli Pyhä-Luosto viikkomme kohokohta. Retki ei ollut helppo, pikemminkin vaativa ja voimia koetteleva. Mutta ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen.
Käveltyä tuli noin 14 kilometriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti