Päivä Luutalammilla ja Komionvuorella

 

Lopen Luutasuolla ja Komiolla kävimme viimeksi keväällä. Tuosta retkestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että suuntasimme Lopelle uudelleen lokakuun alun arkipäivänä. Jätimme auton kartan oikean alakulman parkkipaikalle. Siitä kun pääsi mukavasti Luutalammin eteläiseen päähän. Kiersimme lammen itäistä kautta ja suuntasimme sitten Komionvuorelle ja sen läntisellä juurella lainehtiville pikku lampareille.

Alemmassa kuvassa Sports Trackerin punainen viiva kertoo reittimme noin suurinpiirtein.

Parkkipaikalta lähti lyhyehkö metsäpolku Luutalammin rannalle. Päivä oli vielä hetken pilvinen, mutta olivat luvanneet aurinkoa aamukymmenestä eteenpäin. Luutalammia kiertävää polkua ei löydy kaikista kartoista vaan maastossa se oli selkeä ja tasaisuutensa puolesta helppokulkuinen. Tosin tällä kertaa se oli paikoin aika mutainen.

Tätä lutakkoa on usein kuvattu erämaalammeksi. Paikoitellen se maisemat olivatkin liki pohjoisen lampareita. Tarvittaisiin vain muutama tunturi tuonne horisonttiin.

Lokakuun aurinko ei aina ole kovin lämpöinen, mutta nyt se tuntui miltei kesäiseltä. Eikä tuulikaan ollut kovin vilakka. Sellainen keli sopi hyvin meille kävelijöille.

Ajatuksena oli ollut pitää taukoa lammen pohjoisen pään tulistelupaikalla, mutta siellä oli sen verran porukkaa, että jatkoimme saman tein pitkoksia pitkin sisämaahan päin. Tämä nuotiorinki on varsin suosittu retkikohde ja harvoin autiona.

Pitkosten jälkeen kävelimme kotvasen tovin hiekkatiellä. Puolukoita löytyi tien varresta muutamia, samoin kuin heinähukan toukkia. Kun viimeisen Torronsuon lenkin jälkeen opin tunnistamaan tuon mönkijän on niitä näkynyt tämän rästä. Ja nyt taas.

Siirryimme hiekkatieltä kapeammalle väylälle ja löysimme osavan aurinkoisen paikan eväiden syöntiin. Kaatunut puu kävi hyvin penkistä ja retkikeitin kiehautti kuumaa juomaa. Hyvä oli myös lepuutella kinttuja tulevaa varten. Tähän asti olimme kulkeneet liki tasamaata, mutta nyt edessä oli sekä nousuja että laskuja.

Polulla oli tuollainen aika tuore puolukansyöjän jätös. Minkä eläimen?

Ensiksi laskeuduimme valoisalta väylältä synkmetsään. Sitten polku vei meidät supan heinikkoiselle pohjalle. Sieltä lähdimme nousemaan ja nousemaan. Puolessavälin rinnettä avuksi tulivat Komionvuoren portaat. Ikäänkuin malliksi kiireisempi retkeilijä juoksi niitä ylöspäin. No huh!

Komionvuori on siitäkin hieno, että sen synty on voitu ajoittaa vuoden tarkkuudella 😀. 

Kyllähän tässä kelpasi toljailla.

Komionvuorelta läksimme laskeutumaan polkua, jota karttamme ei tuntenut. Se kulki ihan hyvään suuntaan, joten miksipä ei. Aluksi polku laskeutui suht lievästi, mutta pian se jyrkkeni niin että melkein tulimme alas peffallamme.

Päädyimme kauniin pikkulammen rantaan. Kiersimme sen ja nousimme suunnilleen sadan metrin kuluttua vastakkaisesta suunnasta takaisin leveämmälle ja kartan tuntemalle reitille.

Kohta retkemme kulki hienon ja tiheän kuusikon läpi. Tämä näytti olevan myös sammaleiden suosiossa. Tuollainen sammaleiden kauttaaltaan peittämä metsänpohja oli melkein hypnoottisen salaperäinen ja kaunis. Kuin lapsuuden sadusta.

Erkanimme leveältä tieltä kapeammalle polulle ja laskeuduimme taas yhden lutakon rantaan. Vastarannalla pilkotti seuraava taukopaikkamme. Sen yläpuolella näkymättömissä oli avarampi retkeilyalue huusseineen ja puuvajoineen.

Nuotioringin maisemissa ei ollut valittamista. Tuolta vastapäätä laskeuduimme rantaan. Lammen pinta oli täysin tyyni. Keväällä täällä oli polskinut useampi erimerkkinen vesilintu, mutta nyt olimme keskenämme. 

Istuimme tässä hyvän aikaa ja söimme eväsvarustelun jälkimmäisen puoliskon.Tällainen kahden pysähdyksen taktiikka ei ollut lainkaan hassumpi. Lammen rannalla penkillä istuen aika ikäänkuin pysähtyi eikä meillä ollut kiirettä minnekään.

Ajan pysähtymisestä huolimatta meidän täytyi jossain vaiheessa jatkaa matkaa. Muutaman metsäisen kumpareen jälkeen tulimme Sikaliskon aurinkoiselle rannalle. Tämä oli sellaista aluetta, että tosiaan liki jokaisen mäen takana välkehti uusi lampare. Sikalisko oli tästä porukasta isoin ja sen rannalla oli oikein mökkejäkin.

Lammen rantapolun loputtua lähdimme nousemaan isommalle harjanteelle.

Täältäkin avautui jonkinsortin näkymä. Täällä etelässä ruska ei useinkaan ole kovin kummoinen ja nyt se oli jo loppusuoralla. Miksiköhän se korein ruska ei koskaan osu kohdalle?

Jatkoimme valoisaa harjunselännettä jonkin matkaa, kunnes laskeuduimme jyrkästi uuden pienen lammen rantaan.

Lukkolammi on yksi alueen kauneimmista ja minun suosikkini. Opastolpan mukaan se on kasvamassa umpeen. Mutta ei ihan vielä. Istuimme pienen hetken notkuvalla penkillä. 

Nyt olimme poistumassa pienten lutakoiden maastosta ja lähestymässä isompaa Luutalammia josta päivän retki alkoi.

Kuljimme seuraavaksi halki Tuhkanummen, jonka kulotetut rinteet olivat sekä synkkiä että lupaavia. Täällä poltetaan maastoa säännöllisesti luonnon monimuotoisuuden takaamiseksi. Vastikään käristetty maasto näytti lähinnä lohduttomalta.

Mutta vanhempi ja hieman toipunut oli jo täynnä uutta vihreää.

Reitti vei meidät Luutalammin isolle parkkipaikalle. Siellä oli puolen tusinaa autoa eli ei suurta ruuhkaa.

Oma automme oli kauempana tienvarressa. Olisimme toki voineet jatkaa kulkua tietä pitkin, mutta tietenkin könysimme vielä kerran Luutalammin rantapolulle ja jatkoimme sitä etelään.

Olimme kulkeneet jo hyvän matkaa, kun hillitön kaakatus täytti taivaan. Satoja hanhia (?) ilmestyi kuin tyhjästä ja alkoi kaarrellen ja kaakattaen etsiä koko porukalle sopivaa laskeutumispaikkaa. Ne pyörivät aikansa veden päällä ja lensivät sitten itää kohti. Luultavasti koko revohka laskeutui Luutasuon avarille aavoille tuon metsikön taakse. Ainakin kälätys ja kailotus loppui.

Hanhien vaikuttava ylilento oli samalla retkemme loppufanfaari. Päivän kävely päättyi siis taivaallisen kuoron esitykseen.

Taivalsimme osapuilleen 12 kilometriä. Alkumatka oli ollut tasaista, mutta saimme päivän aikana kyllä oman osamme ylämäistä. Ja miksei alamäistäkin. Outoa oli, ettei ainutkaan hirvikärpänen osunut reitillemme.