Pilvinen syyspäivä Liesjärvellä

Kun sääennuste povasi sateetonta lokakuun puolenvälin keskiviikkoa arvoimme muutaman retkikohteen välillä. Keskipitkän tuumailun jälkeen päädyimme Liesjärven pohjoisille poluille. Miksipä ei.

Jätimme auton Sikomäen parkkipaikalle (kartan oikea alakulma) ja lähdimme sieltä Peukaloisen ja Kaksvetisen kautta Siltalahteen. Keväällä kävelimme suunnilleen saman hienon reitin vastakkaiseen suuntaan.

Sports Trackerin kuvasta näkyy retkemme noin suunnilleen. Kiersimme ringin vastapäivään. 

Läksimme siis parkkipaikalta kohti Peukalolammia. Ihan pian pääsimme hienoille, mutta kohtalaisen liukkaille pitkoksille. Syyspäivän valo oli ainutlaatuinen, sillä suurin osa lehtipuista oli paljaina ja pilvisen taivaan valju valo pääsi sammalikkoon asti. 

Polun varrella oli edelliseltä viikonlopulta jääneitä Eerikkilä Trail Run-juoksutapahtuman opasteviirejä. Tuollaisia kirkkaan punakeltaisia. Niitä keikkui seuranamme koko päivän.

Pitkosten jälkeen tulimme aivan uudelle parkkipaikalle, josta lähti upiuusi esteetön reitti Peukalolammille. 

Sorastettu leveä väylä johdatti kulkijan helposti Peukalolammin laavulle. Siellä oli isompi seurue nauttimassa nuotion lämmöstä, joten jatkoimme samoin tein matkaa. Suuntasimme Peukalolammin rantaa pitkin kohti Kaksvetistä. Tämäkin osuus oli raivattu helppokulkuiseksi.

Hienoa että myös esteettömällä reitillä oli aidon metsän tuntua, eikä mitään putsattua puistomaisuutta.

Kaksvetisen nuotiopaikka oli tyhjillään. Nuotioringin vieressä oli myös grillauskota, mutta siellä oli niin pimeää, että päädyimme sytyttämään tulet ulkoilmaan. Kotoa tuodut sytytyspuut takasivat nopean nuotion.

Lammelta puhaltanut tuuli oli aika vilakka, mutta käänsimme sille selkämme ja lisäsimme repusta lämmintä taukovaatetta. Oli mukava pitkästä aikaa käristellä nakkeja.

Nakit oli pian paistettu ja nopsasti syöty. Jatkoimme retkeä Kaksvetisen rantaa pitkin. Täällä oli aikaisemmin pitkospuut, mutta nyt ne oli purettu pois. Eikä tilalle taida uusia tulla?

Rantapolun jälkeen tulimme kapealle metsätielle, jota seurasimme varsin pitkän pätkän. Odottelimme toiveikkaasti edes pientä auringon pilkahdusta pilvimassan takaa, mutta eipä sellaista tullut. 

Toisaalta ei kyllä satanutkaan.

Kotvasen tovin kuluttua siirryimme tieltä Sammalsuon pitkoksille. Tämä oli ihastuttavan pitkä puupolku. Lankut olivat hyvässä kunnossa ja niiden vierellä vanhat lahosivat ja sulautuivat pikkuhiljaa maastoon. Pitkosten liukkaus sai meidät kulkemaan rauhallisesti ja maltilla, eikä harppomaan tavalliseen tapaan.

Seuraavalta opasteelta oli vajaa kolme kilometriä Siltalahden nuotiopaikalle. Siellä ajattelimme pitää päivän toisen evästauon. Olimme jo jonkin aikaa noudattaneet kahden pysähdyksen taktiikkaa ja varanneet siksi myös evästä kahta pidempää taukoa varten. Sillätavoin tuli syötyä paremmin ja lepuutettua kinttuja riittävästi.

Tämä osuus päivän retkestä kulki monenlaisessa maastossa. Lehtipuiden reunustama polku vaihtui sammaleiseen kuusikkoon ja lyhyisiin mutta sitäkin liukkaampiin pitkos-pätkiin.

Lähempänä Tapolanjärven rantaa puita oli kaatunut aika tavalla. Onneksi polku oli raivattu näkyviin, ettei tarvinnut suunnistaa kaatuneiden runkojen sokkeloissa.

Siltalahden nuotiorinki oli varattu, emmekä halunneet näin korona-aikana tunkea sekaan. Sitäpaitsi emme tällä tauolla tarvinneet avotulta.

Löysimme mukavan istuskelupaikan läheltä rantaa. Tähän ei tuuli osunut, joten saatoimme rauhassa tuijotella järvelle, keitellä kuumaa juotavaa ja ahmia eväsleivät.

Jäljellä oli päivän viimeinen etappi Sikomäen parkkipaikalle. Sinne oli runsaat kolme kilometriä, mutta kuluneen ja siksi hankalakulkuisen polun takia matka tuntui paljon pidemmältä.

Juurakot olivat tosi liukkaita ja polunpohja paikoin pelkkää mutaa.

Mutta jos ei antanut moisten pikku asioiden vaivata saattoi nauttia syksyisen metsän tuoksusta, satunnaisista lintujen rääkäisyistä ja sammalikkojen vihreydestä. Kosteassa luonnossa oli helppo hengittää.

Saimme kulkea myös monen kallion harjalla. Jos joskus kallioiden päällä kulkevia polkuja ei tahdo erottaa, ei täällä ollut sitä harmia. Kesän aikana polulla ehkä kasvaneet jäkälät ja sammaleet ovat saaneet kyytiä ja väylää oli helppo seurata.

Ympyrän sulkeutuessa Sikomäen parkkipaikalla olimme taivaltaneet runsaat kymmenen kilometriä. Päivän aikana olimme saaneet kulkea lampareiden rannoilla, tuuheissa kuusikoissa ja liukkailla mutta silti ihanilla pitkospuilla. Hieman mystistä oli, etteivät hirvikärpäset kopsahdelleet kauluksiin, vaikka alueella varmasti liikkui hirviä

Liesjärven suurin vetonaula lienee Kyynäränharju, mutta ei sovi unohtaa näitä alueen pohjoisia polkujakaan. Kyllä täällä kelpasi retkeillä.