Syksyn viimeinen kesäpäivä Liesjärvellä

 

Todella lämmin syyskuun viimeinen maanantai houkutti lähtemään Liesjärvelle. Ikäänkuin vielä oli kesää jäljellä... Alkuperäisenä ajatuksena oli jättää auto Lehdoksen parkkipaikalle (kartan alareunassa), mutta koska Korteniementie oli suljettu liikenteeltä päädyimme Kopinlahden parkkiin. Se on kartan vasemmassa yläkulmassa. Moinen suunnitelmien muutos ei hirveesti haitannut, koska kyseessä oli kuitenkin saman kansallispuiston reuna.

Tavoitteena oli kulkea punaista viivaa halki metsän Pitkäkärkeen, Ahonnokkaan, Korteniemen tilalle ja sieltä Lehesjoella poiketen takaisin pohjoiseen auton luo.

Sports Trackerin punainen viiva kertoo reittimme. Tuon ympyräosuuden kiersimme siis myötäpäivään.

Kopinlahdelta oli Korteniemeen vajaa neljä kilometriä. Reitti lähti etenemään suht helppokulkuisena polkuna. Kello oli suunnilleen 10 aamupäivällä. Aurinko paisteli jo pilvettömältä taivaalta, mutta metsäpohjan kosteus tuntui vielä viileältä.

Tästä olisi voinut poiketa Savilahden mukavalle nuotiopaikalle, mutta me suuntasimme oikealle ja etelään. Liesjärven opasteet olivat varsin hyviä, mutta kannatti silti pitää karttaa mukana, jotta pysyi kärryillä kaikista paikannimistä.

Saukonkorpi oli vielä muutama vuosi sitten tutkimusaluetta. Myöhemmin sinne rakennettiin ihan kiva pitkospuureitti kokeellisista lämpökäsitellyistä lankuista. Tuolloin retkeilijöitä houkuteltiin tutustumaan reittiin ja uusiin pitkoksiin. Alkuvuodesta 2019 myrsky kaatoi pitkosten päälle niin paljon puita, että niistä jäi jäljelle suunnilleen kasa tikkuja. Nyt Saukonkorpi on taas rauhoitettu kulkijoilta. Mekään emme lähteneet sen poluille. Ehkä joskus toisella kertaa.

Polun varrella oli paljon nähtävää. Tämä alue oli hiljalleen muuttumassa talousmetsästä oikeaksi, monen ikäisiä ja laatuisia puita kasvavaksi. Erikoisen hienoja olivat paksut sammalikot kivien ja kaatuneiden puiden päällä. Puuttui vain tirppalintujen viserrykset, sillä suurin osa niistä oli jo matkalla etelään.

Parin kilometrin kuluttua tulimme Pitkäkärjen polunhaaraan. Viimeksi kävelimme täällä alkukesästä 2019. Silloin reitti oli liki kulkukelvoton kymmenien ja kymmenien kaatuneiden puiden takia. Tuolloin kiipeilimme ja paikoin myös konttailimme runkojen sokkeloissa. Niinpä jännäsimme nyt kuinka hyvin polku olisi raivattu. Tjaa... kyllähän tuossa pystyi kävelemään, mutta ymmärrettävästi isoja runkoja ei oltu siirrelty polun pielestä.

Kaikista poikkisahatuista ja raivatuista rungoista sai jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisena näimme tämän seudun edellisellä käynnillämme. Tosin paljon oli vielä puita pystyssäkin.

Aloimme olla lähellä Korteniemen tilaa ja siihen kuuluvia aukioita ja rakennuksia oli myös täällä metsän keskellä.

Kun suuntasimme rannalle heti tuon Pitkäkärki-opasteen kohdalta saavuimme mukavalle pienelle hiekkarannalle. Aurinko lämmitti kuin kesäpäivänä konsanaan ja järveltä puhaltava tuulikin oli lempeä. Niinpä päätimme pitää tässä pidemmän tauon ja syödä isommat eväät pois. Retkikeittimen ansiosta emme kaivanneet avotulta.

Rannalla olisi voinut istuskella vaikka koko päivän. Ja aika pitkään viivyimmekin. Hyvän tovin kuluttua jatkoimme matkaa kohti Ahonnokkaa ja Korteniemen tilaa. Reitti jatkui edelleen kaatuneiden, mutta onneksi osapuilleen raivattujen runkojen keskellä.

Joku oli unohtanut tuliterän pajavasaran ja viilan polun varteen.

Polulta olisi ollut hankala eksyä. Varmuuden vuoksi se oli vielä merkitty sinisillä lätkillä. Tosin varsin usein lätkä näytti olevan kaatuneen puun kyljessä. Tai sitten odottamattomissa paikoissa.

Ahonnokan polku oli ehkä kaikkein lähimpänä vanhaa ikimetsää. Maasto vaikutti hieman villimmältä, hieman koskemattomammalta. Väylän leveydestä päätellen tämä silti oli kovasti kuljettu reitti.

Viivähdimme Ahonnokan näköalapaikalla sen verran, että kintut hieman lepäsivät. Ja saatoimme ihailla syksyn väreihin vaihtuvaa järvimaisemaa. Sitten matka jatkui kohti Korteniemeä.

Korteniemen tilalla ei ollut ristin sielua. Hyvin aidatut laitumet olivat tyhjillään. Ei ollut elikon elikkoa. Koronan kurimus on koetellut tätäkin kohdetta ja sen lisäksi tilalle tuova Korteniementie oli nyt tiltissä.

Kotvasen tovin seikkailimme tilan pihapiirissä ja kurkimme erilaisiin talousrakennuksiin. Tila on säilynyt liki muuttumattomana sata vuotta ja huokui tavattoman rauhallista, maanläheistä tunnelmaa. Tuntui siltä, että tämä kaikki on oikeasti meidän suomalaisten kollektiivisessa muistissa. Osa meidän kaikkien esivanhemmista eli näin. Ja se toinen osa eli ihan jossain muualla... villinä kaupunkien hulinassa.

Erinomainen opaste opasti meidät seuraavalle osuudelle, eli kohti Lehdosta. Saimme vielä kulkea kaunista suomifilmi-aidan vierustaa ennenkuin upean Korteniemen tilukset jäivät taaksemme.

Nyt tultiin aivan järven rannalle. Vesi oli tosi alhaalla, sillä kaislikko kasvoi kuivalla maalla. Tällä polulla lienee aikaisemmin ollut pitkokset. Ne oli korjattu pois, mutta pehmeän polun poikki kulki tämän tästä jäljelle jääneitä aluspuita.

Syksyinen valo toi hämäävästi mieleen kevään. Melkein näytti siltä kuin koivut olisivat hiirenkorvalla.

Hienon sammaleisen metsäosuuden jälkeen yhytimme Korteniementien. Se on suljettuna ilmeisesti ainakin loppusyksyn puunkuljetusten ja tien kunnostuksen takia. Nyt täällä möyri moto kuskaamassa puita paikasta toiseen. Mahtavatko leventää kapoista tietä?

Lehdoksen parkkipaikkaa vastapäätä lähti merkitsemätön reitti Lehdesjoelle. Ihan uteliaisuuttamme lähdimme katsomaan miltä joki mahtaisi näyttää.

Lehesjoen vesi oli tosi matalalla ja virtaus liki huomaamatonta. Karttaan merkitty silta oli luovuttanut jo vuosia sitten ja kasvoi nyt kuusennäreitä. Aikaisemmin se lienee ollut tukeva traktorin kantava kulkuväylä. Hieman sivummalla oli kapea lankkusilta, eli joki oli kyllä jalkamiehen ylitettävissä.

Palasimme samaa reittiä Lehdoksen parkkipaikalle ja lähdimme sen kulmasta merkittyä reittiä. Kartan ansiosta tiesimme, että vaikka opasteessa ei mainittukaan Kyynäränharjua johtaisi tämä reitti myös sinne. Taas tuli pisteitä kartan mukana kuskaamiselle.

Ja niin varsin mukavasti kumpuilevan metsän jälkeen saavuimme meille otolliseen risteykseen. Kopinlahden parkkipaikka kun sijaitsee Kyynäränharjun eteläisessä päässä.

Jäljellä oli viimeiset kolmisen kilometriä. Kieltämättä askel jo hieman painoi, sillä ajoittain kulkeminen oli ollut kivillä ja juurakoilla pomppimista.

Tämä Liesjärven eteläsillä poluilla risteilevä retki oli oikein onnistunut. Syksyinen metsä huokui sammaleen ja lahoavien puiden tuoksua ja tunnelmaa. Saimme kulkea upeiden puiden katveessa, järven aurinkoisella rannalla ja tutustua autioon, mutta vaikuttavaan Korteniemen perinnetilaan.

Taivalsimme kaikkiaan vähän yli kaksitoista kilometriä ja kulutimme siihen aikaa runsaat neljä tuntia. 

Tämä oli hyvin käytetty päivä.