Evo: Sudenpesänkangas off road

 

Evolla on alueita, joissa ei hirveästi kiemurtele polkuja, mutta jotka ovat silti retken arvoisia. Tämä mielessämme lähdimme lokakuun loppupuolen maanantaina tutustumaan Evon Sudenpesänkankaaseen.

Auton jätimme kartan vasemman reunan Keltajoen parkkipaikalle. Sitten kävelimme parisataa metriä tietä eteenpäin yli Keltajoen sillan ja sukelsimme metsään. Kiersimme lenkin siis vastapäivään.

Keli oli aikas harmaa, mutta toistaiseksi sateeton. Sillalta katsoen Keltajoki näytti hyvin levolliselta.

Ajatuksena oli löytää helppokulkuinen reitti metsän halki Iso-Keltajärven rantaan. Sateliittikuvan mukaan näiltä nurkilta sellainen voisi löytyä. Vaan oikeasti ei. Olimme toivoneet edes viitteellistä polkua, mutta eipä sellaista ollut. Otimme siis opasteeksi kompassisuunnan ja läksimme talsimaan halki syksyisen metsän.

Sateisen yön jäljiltä maasto oli kosteaa ja paksu sammalikko oli imenyt sadevettä oikein kunnolla. Askellus oli pehmeää muttei kovin joutuisaa. Osan aikaa kuljimme suht valoisassa isojen puiden katveessa, mutta paikoin vastaan tuli tiheitä näreikköjä, joiden läpi oli miltei mahdotonta päästä. Välillä olimme näkevinämme poluntapaisia, mutta kotvasen tovin kuluttua ne katosivat kaatuneiden runkojen sokkeloihin. Osa poluista saattoi olla ihmisten tallaamia, mutta varsin monet myös eläinten kulkureittejä.

Sudenpesänkankaalla on alueita, joissa kirves ei ole heilunut 150 vuoteen. Se tuntuu ihmiselle pitkältä ajalta, mutta oikeasti isojen puiden kasvuun kuluu pikkasen pidempi aika. Puustoa vielä enemmän hakkaamattomuudesta lienee hyötynyt metsänpohja kivikkoineen ja pikkupuroineen. Puhumattakaan vanhahkossa metsässä viihtyvistä eläimistä. Ja ötököistä.

Iso-Keltajärven vedenpinta taisi olla tavallista korkeammalla, sillä rannan puusto oli tukevasti järvessä. Lähdimme kulkemaan rantaa etelään. Ajoittain rantaviivaa pääsi seuraamaan kapoista polkua pitkin, mutta tämän tästä tuo just ja just näkyvissä ollut väylä johdatti suoraan jorpakkoon.

Rannan tuntumasta löytyi useita majavien kaatamia runkoja. Paljon oli myös pystyyn jääneitä. Puiden kaatamisessa oli nähty paljon vaivaa, mutta sitten homma oli jääänyt puolitiehen. Nuo talttahampaiden jäljet eivät näyttäneet kohtuuttoman vanhoilta.

Jyrkässä rinteessä virtasi sinnikäs pikkuruinen puro kohti järveä. Se sai kivikossa aikaan oikein vesiputouksiakin. Sellaisia minikokoisia.

Jonkin ajan kuluttua nousimme rannan tuntumasta korkeammalle rinteeseen. Etsimme karttaan merkittyä kalliojyrkännettä. Varsin vaikeakulkuisessa maastossa päädyimme lopulta mukavalle taukopaikalle, joka tosiaan oli aika korkean kallion päällä. Toivomaamme avointa kivikkoa ei kyllä löytynyt. Istuskelimme aikamme tukevalla rungolla, nautimme virvokkeita ja mietimme retken jatkoa. Poluttomassa maastossa kulkeminen oli sen verran raskasta, että oli hyvä myös lepuuttaa kinttuja.

Tauon jälkeen jatkoimme taivallusta uusin voimin. Sitä se suklaa saa aikaan. Tutkimme vielä jonkin aikaa rinteen metsää ja kivikoita. Sammalpeitteet olivat täällä uskomattoman paksuja. Jalkain alla saattoi olla kiviä, lahonneita puita tai vaikka syviä onkaloita, jotka kaikki olivat hämäävästi sammaleen peittämiä. Tämä teki kulusta hidasta ja vähän riskaabeliakin. Jalka saattoi töpsähtää sammalikon läpi ties minne.

Palasimme vielä hetkeksi rannan tuntumaan ennenkuin nousimme uudelleen rinteeseen. Rannalta löytyi majavien jälkiä menneiltä ajoilta.

Puukiipijän pönttö oli oikeastaan ainoa merkki seudulla vieralleista ihmisistä.

Tulimme Viljaskorventielle ja teimme sen jälkeen  pienen koukkauksen nähdäksemme Iso-Keltajärven eteläisen pään. Muutama vuosi sitten tämä alue oli aivan veden peitossa. Nyt täällä pystyi kulkemaan kuivinjaloin. Vedenkorkeuden vaihtelut lienevät täällä varsin suuria.

Palasimme takaisin Viljaskorventielle... jos tuota nyt voi tieksi sanoa. Läksimme taivaltamaan tietä pitkin kohti itää. Väylä oli paikoitellen niin umpeenkasvanut, että saimme kiipeillä ja konttailla päästäksemme eteenpäin. Tien keskikorokkeella kasvoi kaiken kokoisia kuusennäreitä, joiden oksat valuivat vettä. Välistä tuntui, että ne oikeastaan ruiskuttavat nesteitä ihan kiusallaan. Muutaman sadan metrin jälkeen retkeilyhousumme olivat litimärät, joten pysähdyimme vaihtamaan sadehousuihin. Se oli hyvä päätös. Kuivissa pöksyissä kävely oli huomattavasti hauskempaa.

Kotvasen tovin kuluttua nousimme tieltä takaisin metsään. Ajattelimme kulkea korven läpi Ruuttanajärvelle. Olimme taas poluttomassa maastossa etsimässä helpointa reittiä eteenpäin. Ja taas oli edessämme tuuheita näreikköjä, liukkaita juurakkoja ja hämääviä sammalikkoja. 

Rakastimme joka askelta.

Pidimme osavassa paikassa pidemmän tauon kunnon eväsleipiä syöden. Tähän ei tuuli osunut, joten retkikeittimellä saattoi helposti keitellä kuumaa juotavaa. Metsä ympärillämme oli hiljainen. Mitä nyt muutama paikallinen tintti sirkutteli puoli sekunttia ihan virkansa puolesta.

Hyvän tauon jälkeen lähdimme laskeutumaan kohti Ruuttanajärveä. Kivikkoinen rinne vaati hieman keskittymistä ja tarkkaa askeltamista, mutta toisaalta sammaleiden verhoama maasto oli hienoa kuljettavaa.

Ruuttanajärven ranta oli kaislikkoista ja hankalaa kuljettavaa. Jälleen kerran olimme iloisia goretex-popoistamme. Kävelimme rannan tuntumassa kohti seuraavaa lutakkoa, joka kartassamme oli tyystin nimetön.

Täällä on joskus kaatunut puita oikein urakalla. Moinen luonnonilmiö ei varsinaisesti helpottanut kulkuamme, mutta toisaalta tasapainoaistimme  tuli testattua toisenkin kerran.

Kun olimme sivuuttaneet retken viimeisen vesistön olimme jo varsin lähellä metsätietä. Sitä pitkin kävelemällä pääsisimme kohtalaisen helposti takaisin autollemme. Kaiken metsässä rämpimisen jälkeen selkeä soratie tuntui helpottavalta. Oli oikeasti ilo askeltaa rennosti varomatta jokaista jalan siirtoa.

Tämä Evo-retkemme oli ainutlaatuinen. Lähdimme kävelemään meille tuntemattomaan syksyiseen aarnimetsään toiveenamme kulkea ihan uusia reittejä. Sudenpesänkangas täytti kaikki odotuksemme. Kulku oli kaikkea muuta kuin helppoa. Kompastelimme liukkaissa juurakoissa ja paksut sammalikot hämäsivät askeleitamme. Puhumattakaan lukemattomista tiheistä näreiköistä, joiden läpi oli vain puskettava. Metsän kosteuden takia vaihdoimme kerran pöksyjäkin.

Kävelimme osapuilleen kymmenen kilometriä. Ja kun lähestyimme parkkipaikkaa just sateen alkaessa oli yhteinen ajatuksemme: tänne on ehdottomasti palattava keväällä.