Sateisen päivän opaskartan mukaan reitti pitäisi kiertää myötäpäivään. Kokemus on meille kuitenkin opettanut että kurut ovat kauneimmillaan kun niitä noustaan ylöspäin ja niin kapinallisesti kiersimme lenkin vastapäivään.
Alkumatka ei ollut kovin viehkoa, mutta onneksi pääsimme aika pian työmaiden ohi opastolpalle.
Tässäpä olikin valittavana reitti poikineen. Me läksimme vasemmalle Kahvikeitaan ja Tuomikurun suuntaan.
Leveää latupohjaa oli joutuisaa kävellä. Onneksi aamulla alkanut tihkusade älysi vähitellen hiipua.
Kahvikeidas oli suljettuna, kuten arvasimmekin. Vaan olisipa ollut mukavaa jos se olisikin ollut avoinna. Nuo aidat lienee pystytetty tunkeilevien porojen varalta.
Pian leveä latupohja vaihtui kapoisemmaksi väyläksi. Sitä olikin mukavampi kävellä.
Kuusi kukki kauniisti.
Pian olimme kurun juurella. Maastossa oli paljon vettä ja sitä pursusi useamman kauniin puron kautta.
Ylämäki alkoi. Nyt pääsimme nousemaan kurun pohjalla. Täälläkin vesi virtasi iloisesti alamäkeen.
Tämä olikin otaksumaamme hienompi reitti. Nyt juhannusviikolla vihreää oli joka paikassa.
Polku seurasi veden kulkua ja olimme tyytyväisiä että olimme lähteneet nousemaan kurua, emmekä suosituksista huolimatta kulkeneet alamäkeen. Noustessa veden virtaus oli ikään kuin lähempänä ja oma kulku oli hitaampaa. Näin ehti nähdä enemmän.
Lopulta kuru väistämättä loppui ja nousimme aika jyrkästi tunturin kupeeseen. Myös tämä maisema miellytti silmää.
Taaksepäin katsoessa Tuomikuru näytti varsin syvältä. Sitä se taisi ollakin, vaan kaikki ne virtaavat vedet veivät huomiomme.
Kauniiseen maisemaan siroteltu nuotiopaikka ei ollut sekään hassumpi.
Ylläsjärvi somisti maisemaa kun tauon jälkeen lähdimme lenkin viimeiselle osuudelle.
Nyt kuljimme myös pyöräilijöiden suosiossa olevaa reittiä. Sateisen kelin ansiosta saimme kävellä varsin rauhassa.
Aikaisemmalla Keskisenlaen kierroksellamme läksimme tuosta ylämäkeen yli tunturien. Nyt sen sijaan suuntasimme alamäkeen kohti Ylläsjärveä.
Äkäslompolossa ja Ylläksellä uskotaan suuresti maastopyöräilyyn. Niinpä täällä rakennettiin fillareille temppurataa. Luulisi että tunturien kivikoissa olisi tarpeeksi haastetta, mutta toisaalta on ehkä parempi että pyöräilijät pysyvät just heille rakennetuilla reiteillä. Hauras tunturiluonto ei välttämättä kestä maastopyöräilyä.
Me laskeuduimme pikkuhiljaa takaisin hotellialueelle. Kuljimme taas leveää, joskin aika kosteaa latupohjaa.
Ja niin olimme jo hiihtohissien lähtöpaikan äärellä. Ohjauduimme tästä buffetlounaalle lähimpään hotelliin.
Sopii miettiä millaisten tapahtumien ja näkymien vuoksi moinen kieltotaulu oli Kahvikeitaan seinälle niitattu.
Hetken saimme kulkea metalliritiläpolkua. Se jousti aikalailla jalkain alla. Hauskaa oli huomata, että sinnikäs kasvillisuus nousi esiin ritilän aukoista. Luonto pyrkii voittamaan metalliset häkkyrät.
Ajoittain vertasimme reittiä jopa legendaariseen Varkaankurun polkuun ja sen kauniisiin näkymiin. Tuomikurussa olisi kyllä ainesta toiseksi suosikiksi.
Ruohokanukka kukki kauniisti sadepisaroita lehdillään.
Tuomikurun kota nökötti upealla paikalla. Pidimme sen suojissa lyhyen virkistävän tauon.
Tuomikurun kuusikilometrinen reitti yllätti meidät kauniilla luonnollaan. Se oli nousemisen arvoinen ja ehkä se joskus löytää paikkansa Varkaankurun polun sievänä pikkuserkkuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti